— Emme, vaan veljesten lapset.
— Onko sinullakin jo sukuvihaa savolaisiin, aiotko sinäkin kalajärville kostamaan?
— E-en, vastasi Heino verkalleen, uskaltamatta kuitenkaan kertoa, että mieli hänellä kyllä tekee, mutta isä ei laske.
— Se on oikein, ei vihasta siunausta kasva. Niin, mene, herätä saattoväki aamumessuun!
Pian olikin leiri jalkeilla ja tuokion kuluttua taas painumassa havumetsän halki ja rimpisoita kierrellen yhä etemmäs itään.
Kun piispan saattue illan suussa läheni Savilahden kyliä ja metsästä rupesi puitten lomitse vilkkumaan sinistä vettä ja harmaita halmeaukeita, silloin kävivät taipaleensa iloisessa tarinassa kulkeneet hämäläiset saattomiehet vakaviksi ja harvasanaisiksi, ja ääneti nyt vesakon läpi vaellettiin aukeneville maille. Olipa jännittävä tuo hetki, kun nyt saavuttiin vanhojen vainolaisten asuinmaille ja siellä oli yhdyttävä noihin samoihin miehiin, joiden kanssa vain ase kädessä ennen oli keskusteltu; ja taisipa joku vähän arkaillenkin sinne astua, muistellen niitä iskuja, joita ennen oli antanut tai saanut. Savolaiskylän hurtat päästivät hirmuisen äläkän, kun metsästä loppumaton miesjoukko rupesi esiin lappamaan, ja tuossa paikassa olivat kaikki järvenrannan eläjät, miehet, naiset ja lapset, ulkona kylänraitilla katsomassa piispan upeaa saattuetta, — harvoinpa näille kaukaisille rannoille pienempikään vierasjoukko nähtäväksi kulkeutui. Ihmeissään, suut selällään, metsäkylän asukkaat aitojen takaa tuota saattuetta kurkistelivat, ja kun se oli ohi kulkenut, juoksivat he sen perästä kirkkomäelle asti, jonne opas seurueen ohjasi. Se oli vilkkaampaa väkeä kuin Hämeen kansa, sen huomasi piispakin kohta sekä puheista että liikkeistä, mutta hän kuuli myöskin jo tällä ensi tapaamalla, kuinka savolaisten joukosta heti ihmettelynhuudahdusten ohessa singahteli pistopuheita hänen hämäläistä saattoväkeään vastaan.
— Työntyypä tänne hämäläisiä rysänvarkaitakin!
— Lienevätkö nyt hölmöläiset tulleet täältä asti meidän pyydyksiämme kokemaan?
— Mutta täällä voivat puntaripäät pian itse loukkuun tipahtaa!
Niin Savon miehet naapuriheimon vieraita tervehtivät. Hämäläiset olivat näet usein hävittäneet savolaisten pyydyksiä, kun nämä olivat tuoneet niitä niille takamaille, joita hämäläiset ominaan pitivät, ja siitä nyt Savon miehet heti vihojaan purkivat. Mutta piispan saattomiehet eivät mitään vastaan virkkaneet, hehän eivät nyt olleet omilla asioillaan, ja kun Olavi Niilonpoika perille tultua saattoi heidät yöpymään kirkkoa vastapäätä olevaan Tarvaisen taloon, joka oli suurin kylässä ja jossa matkalaisten oli tapa vierailla, niin he pitempiin puheisiin puuttumatta hevosensa aituukseen veivät ja tuvan lattialle levolle laskeusivat. Mutta sen varansa vanhemmat miehet kuitenkin yölläkin pitivät, että nukkuessaankin toisella silmällä valvoivat, sillä savolaisten vieraanvaraisuuteen he eivät luottaneet.