Piispa kuunteli kummissaan Laurin lyhyttä vastausta, joka kumminkin sisälsi hyvin riittävät vaikuttimet hänen vihaansa.
— Vai tappoivat, milloin ja missä?
— Puolikymmentä vuotta sitten, kalajärvillä.
Tutkivasti tarkkasi piispa nuorukaisen avonaisia kasvoneleitä: hän luki niistä tyyntä, mutta samalla lujaa päättäväisyyttä.
— Ja sinä olet päättänyt sukusi kostaa, niinkö? Aiot kalajärville sinäkin, siellä haet vainolaiset käsiisi ja isket heidän kimppuunsa — niinkuin isäsi aikoinaan?
Nuori mies ei vastannut, mutta hänen rävähtämättömät silmänsä kertoivat, että jokseenkin niin hän tulee tekemään, — niinpä tekisi hänen sijassaan joka mies.
Mutta vanha piispa vaipui hetkeksi mietteisiinsä. Noin se juuri viha ja kosto kulkee perintönä polvesta polveen, suvusta sukuun, — milloin se talttuu, miten se päättyy? Piispan tiedossa olivat jo nuoruuden ajoilta asti olleet nuo alituiset riidat ja veriset erämaan kahakat molempain naapuruksina eläväin heimojen välillä ja piispanaikanaan hän oli usein surren ja huolestuneena siihen asiaan huomiotaan kiinnittänyt. Hän oivalsi varsin hyvin, että tuo riitainen, sotainen elämä oli omansa hidastamaan kristinopin ja valistuksen levenemistä rintamaiden laidoille. Se juuri ylläpiti siellä enemmän kuin mikään muu mielten kesyttömyyttä ja tapojen raakuutta ja lietsoi raja-asujaimiin alituisesti niitä entisten pakana-aikain intohimoja, joita kirkon olisi pitänyt kitkeä sydämistä pois. Noiden riitaisuuksien tasoittaminen oli juuri Maunu-piispan nykyisenkin tarkastusmatkan tärkeimpiä tarkoituksia. Hän nytkin siinä hiljaisissa mietteissään harkitsi, miten hänen parhaiten olisi koetettava sitä toteuttaa. Ja silloin hän tuli ajatelleeksi, että jos saataisiin vakinaista, rauhallista asutusta tänne molempain heimojen välimaille ja siten entisten riistariitojen sijaan liikettä ja rauhallista yhteyttä asutusten välille, niin se epäilemättä vähitellen vaikuttaisi katkeruutta sulattavasti ja oloja tasoittavasti. Esivallan pitäisi pyrkiä vakinaisesti asuttamaan nämä erämaat, silloinpa loppuisi vähitellen kiista takamaista! Ja hän virkahti ääneensä, puolittain itsekseen, puolittain Laurille:
— Tähän Juuritaipaleeseenkin pitäisi saada talo, vakinainen asutus, sittenpä olisi täällä majapaikkakin matkamiehille. Sitä ajatelkaa tekin, nuoret miehet, se olisi teille paljoa hyödyllisempää kuin kostoretket kalajärville. Ja sellaiselle uudisasutukselle minä kyllä verovapaudenkin hankkisin, sillä se pohjustaisi tänne rauhan heimojen välille.
Lauri katsoi piispaa kummastellen. Hänellekö se tuota kaikkea jutteli. Mutta piispakin havahtui samassa mietteistään. Hän näki auringon kohoavan jo petäjikön yläpuolelle ja muisti, että päiväntaival tänään on pitempikin kuin eilen.
— Aika on koota hevoset ja tuoda ne leiritulille, lausui hän nyt, katkaisten äskeiset haaveensa. Samassa hän näki Heinon, joka siinä syrjästä oli kuunnellut piispan Laurille lausumia sanoja ja jonka silmät uteliaina pälyivät. Tälle hän nyt virkkoi: — Ja sinä poika, käy herättämässä nukkujat nuotion äärestä. Maltas … etkö ole sinäkin Karmalasta, oletteko veljekset?