Kolme oli halmeella raatajaa, neljäs sen laidassa aitaa pani.
Vanhin ajoi hevosta vakoa pitkin ja hallitsi koko hartevan ruumiinsa voimalla raskasta, jykevää puuauraa. Hänen luisevat kasvonsa, joita reunusti harva parta, olivat melkein mustat keväisen ahavan poltosta. Päivän ruskeaksi polttama tukka kihermöi niskassa takkuisina suortuvina. Harvaa, harmahtavaa parranreunaa myöten tipahti silloin tällöin hikikarpalo kuin tiettyä vakoaan pitkin karvaiselle rinnalle, joka auki valahtaneen mekonrinnuksen alta punaisena hohti. Hievahtamatonta lujuutta kuvastui miehen koko jännittyneestä vartalosta, joka oli auran kurkeen niin kiintonaisesti kumaraan painunut, ettei se suoraksi oiennut silloinkaan, kun terä kannon juureen töksähti ja pysähtyi. Niiltä tiloiltaan mies vain hartiavoimalla kyntövehkeensä kohotti ja ärjäisi, suupielestään puhaltaen, hevoselleen, joka taas painautui raskasta käännöstään vetämään.
Se mies oli Tuomas, Karmalan kyhmyniskainen isäntä, Sysikorven kova raivaaja. Rupeaman aloitettuaan hän sen loppuun asti raatoi kertaakaan levähtämättä, kupeilleen katsomatta, ja samaa työn kuria hän vaati toisiltakin pellonperkkaajilta, pojiltaan.
Näistä eräs hänen lähellään, ahon puolella halmetta, muokkasi kuokalla maapohjaisten kivien kupeita. Se oli tanakka pojanpätkä, karkeilta kasvoiltaan ja kankealta ruumiinrakenteeltaan kuin isänsä pienoiskuva, ja Tuomaaksi hän oli ristittykin, isänsä kaimaksi. Niinkuin isä auransa ääressä, niin poika kuokkansa varressa heltiämättä kumarassa heilui, heilui kuin vipukone pysähtymättä, selkäänsä oikaisematta. Hän oli isältään oppinut, että työn aikana ei ollut lupa ajatella, puutuiko nuori selkä vai katkesivatko ehkä sivut, työtä vain piti tehdä. Työtä kovaa ja armotonta vaati korpi, jos mieli siitä viljelystä muokata. Ja viljelystä piti muokata, se on elämisen ehto, niin oli opettanut isä.
Mutta halmeen alasyrjässä, lehdon laidassa, minne tuore vesakko huokui edes hiukan viileyttä, siellä seisoi kolmas raataja, Tuomaan nuorempi poika, kuokanvarteensa nojautuneena. Hän katseli ja kopisteli joka puolelta kantoa, joka hänen olisi ollut juurineen kiskottava irti. Mutta sen kannon juuret olivat sitkeät ja syvällä ja hänen jäntereensä olivat hennot ja heikot. Heino — eli Henrikki, joksi hänet oli kirkonpyhimyksen mukaan kastettu — loi siitä työstään kaipaavan katseen ylös Mustanahon rinteelle. Juuri tuossa, mistä tumma harju lähtee nousemaan vihannasta lehdosta, on raikas lähde, ja nuori kuokkija mietti nyt itselleen asiaa, jonka nojalla päästä pistäytymään koivikon viileään siimekseen.
Heino tuli äitiinsä, niin isä usein ivaili. Hän oli kasvoiltaan aivan toista tekoa kuin veli: vilkaspiirteiset, liikkuvat lihakset, leuka vielä haiventa vailla, silmät pyöreät ja pirteät, ne pälyivät alituiseen ympärilleen, viihtymättä muuta kuin tuokion kerrallaan tuon ikävän työn ääressä.
Taas hän tokaisi pari kertaa multaa kuokallaan, väänti kantoa puolelle ja toiselle, iski kerran sen sitkeää juurta, mutta siinä iskussa ei ollut uskoa eikä voimaa.
Yhtäkkiä kuitenkin vilkastui veitikan katse. Tuolla halmeen toisella syrjällä pani vielä kolmas nuori mies aitaa uuden raivauksen ympärille. Hän haki aina väliin metsästä aidaksia ja seipäitä ja hänen kirveensä kalkutus kajahti iloisena takaisin tuosta jylhästä, äänettömästä ahosta. Se oli pitkä, solakka, mutta samalla harteva ja voimakas mies; notkeat olivat liikkeet hänen raataessaan, kepeät askeleet hänen astuessaan. Hänen huuliaan varjosti jo pehmeä parranpohja, hänen katseensa oli valoisa ja vapaa, ja tuontuostakin hän työnsä keskestä helähdytti hilpeän vihellyksen. Hän kutsui silloin Peniä, koiraansa, joka mättäiden alta myyriä kaivoi ja aina toisinaan juoksi metsään oravaa haukkumaan.
Tämä nuori mies oli Lauri nimeltään, Tuomas-isännän veljen, Viljo-vainajan poika, Karmalan vanhin perijä. Hänen isänsä oli puolikymmentä vuotta sitten kaatunut kahakoissa kalajärvillä, sinne oli silloin haudattu hänen äitinsäkin, ja orvoksi jäänyt raatoi nyt setänsä talossa, serkkujensa kanssa saman kurin ja komennon alla.
Taas oli Peni aholle loitonnut ja sieltä kuului sen tuttava, ärhentävä haukunta. Aidanpanija iski silloin kirveensä aitaan, tempasi jousensa ja viinensä, jotka siinä seipäässä riippuivat, ja painui kiireellä metsään Penin haukunnan perille.