Nuori kannonheiluttaja oli nähnyt orpanansa kaari kädessä katoavan metsään ja siitä se oli yhtäkkiä hänen katseensa kirkastunut. Miksei hänkin? Hän katsoi tovereitaan: he raatoivat siinä kumarassa niinkuin olivat aamuvarhaisesta asti raataneet, sivuilleen vilkaisematta… Heino hyppäsi kantonsa äärestä, keikahti pensaan taa ja hävisi vesakkoon.
Hän käveli ensiksi kappaleen ylöspäin ahon rinnettä, mistä Penin haukunta kuului, ja pysähtyi tuokioksi vaaran laelle. Tuntuipa toki tuulenhenkikin sen harvaan havukkoon.
Vanha karsikko oli siinä aholla, jonka rinteellä muinoisin oli ollut kalmisto. Kuumuutta huokuivat nyt tasa-selkäiset, vanhat uhrikivet, joille ennen vainajain ateriat oli asetettu, mutta jotka nyt piiloilivat katajapensaiden välissä. Nuoria näreitä oli kasvanut jo sillekin sileälle kentälle, jossa näiden salojen ensimmäiset erämiehet muinoin kuuluivat Tapiota lepytelleen. Mutta erään vanhan pihlajan, pyhän puun, kylkeen oli naulattu laudoista karkeasti veistetty risti. Äidin isä-vainajan, joka aikoinaan oli tietäjänä kuulu, kerrottiin kerran vaihtaneen ne laudat kirkon alttariaidasta, panneen toiset sijaan, ja tuoneen ne tänne karsikkoon. Mutta Heinon äiti oli niistä tehnyt ristin ja sen ääressä se äiti vielä usein iltaisin ja öisinkin kävi polvistumassa ja helminauhaansa lukemassa, kun ei pirtin hälinältä siihen rauhaa saanut. Oli sen Heinokin joskus nähnyt.
Peni oli vaiennut. Heinosta tuntui kaamealta hiljaisuus autiolla aholla ja hän käveli väleen alas notkoon, lähteelle, josta uhriväen ennen sanottiin uhrivetensä hakeneen. Lippi oli lähteen vieressä, himoiten joi hiestynyt nuorukainen raikasta ruostevettä ja istahti sitten veden viereiseen siimekseen, vitsasta vääntämään, oli muka höltynyt kuokasta varsi…
Halmeella raatoivat toiset edelleen. Päivä nousi yhä ylemmäs, yhä kuumemmin se paahtoi kummankin Tuomaan kumarata selkää. Mutta kotvasen kuluttua pysähtyi taas kyntömiehen hevonen: kivi oli vastassa, suuri, maaperäinen kivi, se oli kierrettävä. Kyntäjä huoahti, pyyhkäisi hihallaan pölynpeittoisia silmiään, tunki mekon syvemmäs suolivyön alle ja karisti hiekan pois virsuistaan. Sitä tehdessään katseli hän kynnöstään: ei ollut suuri se halmeaukea, mutta vasta oli siitäkin pieni kolkka käännetty. Tuolla alempana vesakon rinnassa on toki maa muheampaa…
Isä-Tuomas siirsi katseensa alas lehdonlaitaan, josta Heinon piti kantoja korjata. Kuokka siellä oli kannon varassa, mutta kuokkijaa ei näkynyt. Hän katsoi toista laitaa, aitoviertä: poissa on aidanpanijakin jousineen. Entistään synkemmäksi kävi ankaran raatajan katse: tuon havainnon hän sai tehdä harva se päivä, milloin muodossa, milloin toisessa. Ei ollut noissa pojissa oikeaa raatajan sydäntä eikä sisua, sitä, jota kysyttiin, jos mieli korvesta leivän lähteä.
— Heinokin, se vetelys! — puhui kumarahartiainen kyntömies harvakseen, heittäessään ohjasperät hevosensa lanteille. — Laurista en välitä, sen kuitenkin Ukko aina turvaansa ottaa, mutta omalle pojalleni pitää olla apu, siitä on korven raataja tehtävä vaikka kurilla!
Hän läksi auransa luota kävelemään lehtoon päin, ukkosen ilme kasvoillaan. Vesakon rinnassa tulikin jo Lauri koirineen häntä vastaan, — kahta oravaa hän sormessaan kiikutti. Ne ynnä kaarensa hän viskasi aidalle, tarttuen taas kirveeseensä.
— Aikako tässä nyt on parhaalla työrupeamalla oravia ammuskella, ärähti setä hänelle vihaisesti.
— Ainahan niistä pieni apu on, kun veronperijä taloon tulee, vastasi nuori liuhuparta leikkisästi.