— Huono apu, ei se kesäorava taloa pystyssä pidä, murahti Tuomas pyyntimiehen ohi koivikkoon astuessaan. — Ja sinne vielä Heinonkin houkuttelet!
Vesakon laidasta kääntyi isä-Tuomas lähteelle. Aivan oikein, sen partaalla, pehmoisella nurmella, makasi nuori veitikka koivujen viileässä siimeksessä, makasi siinä uneen vaipuneena, kädessään vesa, jota hän oli käynyt vitsakseksi vääntämään. Siihen oli mies uupunut, väsyneenä pitkän rupeaman raadannasta, — aikomus lie ollut levätä vain tuokio, mutta uni oli voittanut.
Isä pysähtyi hetkeksi koivun taa. Ehkä kävi hänen hiukan säälikin poikaa, hentohan tuo oli vielä, hoikkaluinen, vasta seitsemästoista kesä menossa. Mutta ankaruus ei hänen katseestaan sulanut: miehen täytyy karaistua, jos mieli työllä elää, vetelyys ei kelpaa talossa, jonka on pakko korpea avata.
Isä tempasi puoleksi väännetyn vitsan makaavan kädestä ja suomaisi sillä nurmella nukkuvaa poikaa. Isku sattui hartioihin, vitsan kärki läiskäytti lähteen vettä. Säikähtyneenä karahti nuorukainen pystyyn. Hän katsahti isäänsä kerran: siinä katseessa oli hämmästystä ja kauhua. Katsahti toisen kerran, ja jo leimahti silmästä kiukkua ja uhmaa. Isä näki sen, hän aavisti siinä katseessa jotakin, jota hän ei täysin ymmärtänyt eikä sen vuoksi myöskään hallinnut, ja hän suomaisi uudelleen vitsallaan, karjaisten:
— Ole luimistelematta, suori pellolle!
Mutta Heino ei liikahtanut. Tuo kuri, joka ei enää kohdannut vallatonta poikaa, vaan jo mieheksi varttumaisillaan olevaa nuorukaista, nosti tämän sydämeen ennen tuntemattoman katkeruuden ja kapinan tunteen, se ikäänkuin sytytti kipunan, joka siellä sisässä kihelmöi ja poltti. Hän ei sanaakaan virkkanut, mutta hänen täytyi kuitenkin jollakin tavoin viihdyttää sitä polttoa, ja hän tarttui kaksin kourin vieressään kasvavaan koivunvesaan, ikäänkuin tempaistakseen sen juurineen irti maasta. Mutta sepä ei lähtenyt ja nuoren, voimattoman kiukkunsa kiihkossa hän käsillään vetäisi solmuun kasvavan koivun.
Isä katseli ihmetellen sitä nuoren vekaran sisua ja virkkoi jo rauhallisemmin:
— Niskoitteletko, nulikka! Ala astua työhön!
Totellen, mutta mielessään nöyrtymättä, läksi Heino vesakosta halmeelle astumaan. Mutta poikansa jäljessä kävellessään puhui isä vielä, ikäänkuin yleisenä, ainaisena elämänohjeenaan:
— Näinkö sinä luulet leivän vain maatessa kasvavan Karmalan ahoilla! Usko minun sanani: Totuudessa täällä täytyy jokaisen työtä tehdä, katsomatta, tapaako väsymys vai helle, — raada! Siemen on saatava kylvetyksi muokattuun maahan, siitä se on leipä ja vero otettava. Kovalle se panee, orjansa meistä maa tekee, tekee jumalavita, mutta ei auta, sitä meidän on toteltava!