Hän oli näin puhuessaan jo halmeen laitaan astunut, ja asettui auransa ääreen kyntämään. Silloin kuului lehdosta, aidan takaa, siitä, mistä lehmitie kulki Mustanahon rinnettä alas taloon, yhtäkkiä voimakas, hiukan ivalliselta kilahtava ääni:
— Pakkoko on heittäytyä yksinomaan sen nokisen kasken ja matalan mullan varaan, kun on metsää ja järveä, mistä rennommin elää, ja ehommin.
Kaikki halmeella raatajat kääntyivät karjapolulle päin tuota uutta juttelijaa kuuntelemaan, ja hetkeksi katkesi siihen sekä tora että työnteko, — nuori Tuomas yksin vain heilui mistään välittämättä kuin vipu kuokkansa varressa. Polulle ilmestynyt puhuja oli talon vanhin ja talon vaari, poikain ukko, Tuomaan isä, Karmalan Erä-ukon nimellä tunnettu koko pohjoisessa Hämeessä ja ennenkaikkea Lapinkorvessa. Hän oli jo miespolven ajan ollut Hämeen erämiesten itsemäärätty johtaja, kaukaisimpain takamaiden tuntija, teiden tietäjä, taikojen taitaja. Aikoinaan hän oli ollut Karmalan isäntä hänkin, vaan jo useita vuosia sitten hän oli, menetettyään toiset poikansa kahakoissa kalajärvillä, jättänyt isännyyden talossaan Tuomaalle, pojalleen, joka oli kiintynyt kotoisiin talontöihin ja maan muokkaamiseen. Itse hän oli ennen kaikkea metsämies ja kalastaja. Nepä toimet olivatkin vielä hänen kotikorpensa pääelinkeinoja silloin, kun hän nuorena miehenä hallitsi Mustanahon rinteitä ja sieltä johti erämatkueet salolle kalan ja riistan pyyntiin, eikä hän ollut vanhemmitenkaan voinut näistä mielitöistään luopua. Eipä ollut hän sittenkään, kun kotoisen kasken ja pellon viljelys Hämeen pohjoisen asutusmaan laidassakin vähitellen voitti vanhat elinkeinot, osannut itseään turpeeseen sitoa, vaan kierteli yhä edelleen enimmäkseen saloa, ansojaan virittäen ja loukkujaan rakentaen, taikka souteli järvellä rysillään, milloin yksin, milloin lemmikkipoikansa poika, Lauri, soutajana tai nuolen noutajana.
Hän oli nyt käynyt hakemassa lehdeksiä lehdosta ja palasi sieltä, korkea kantamus korkeilla hartioillaan, karjapolkua pitkin taloon. Mutta hän oli pellon ohi astuessaan kuullut kappaleen tuota perhekeskustelua, joka hänen mieltään melkoisesti kiinnitti, ja pysähtynyt siihen hänkin sanansa väliin pistämään. Nyt hän astui näkyville aidan taa ja kävi veräjän nojaan ryntäilleen lepäämään. Se oli komea tuo ukko, joka siinä nyt seisoi, selässään mahtava lehtikupo: kookasvartaloinen, leveärintainen, valkopartainen uros, päätään pitempi kaikkia muita. Ja pystyssä hän sen korkeaotsaisen päänsä pitikin, eikä olleet hartiatkaan vielä kyyryssä niinkuin hänen pojallaan, vaikka hän kantoikin niillä vuosia jo toisen mokoman. Terävänä loisti katse harmaiden kulmien alta, mutta siinä oli samalla lempeää leikkiäkin, kun hän sieltä aidan luota iski silmää suosikilleen, Laurille. Ja nyt sen näki, keneltä tuo nuori aidanpanija oli rotevan vartensa ja valoisan katseensa perinyt, — hänessä oli ukkonsa ryhtiä paljon ja ukkonsa eleitäkin.
Iva väikkyi vielä vanhuksen huulilla, kun hän toisten ollessa ääneti koivikosta puhettaan jatkoi:
— Ei, Tuomas, kyllähän leipä hyvää on syödä ja tihuntijyviksi se on aivan tarpeellista, mutta luissasi sen tunnetkin. Elä heittäydy yksinomaan sen varaan, minkä sinulle halla ja vouti ja pappi siitä talven elämiseksi säästävät. Salolta täällä on eletty ennenkin ja sieltä se on särvin edelleenkin hankittava, nähtiinpä se hyvin viime talvenakin. Anna sinä vain Laurin kaarineen lehdossa liikkua, kyllä hän sillä rupeamansa maksaa.
— Maksaa minkä maksaa, — oravaparin ja näädän, taikka, kun onni on hyvä, metson ja joskus revon, — eläpäs siitä ja elätä talo ja perhekunta!
Näin vastasi Tuomas auransa äärestä, jota hän taas, kiven kierrettyään, sovitteli vaolle. Hän lausui sen matalalla äänellä, rauhallisesti, mutta aidalle asti saattoi kuitenkin nähdä, että hänellä otsasuonet sakoivat ja että hienot väreet viiltelivät hänen koviksi kangistuneita kasvonjäntereitään. Tämä oli hänelle näet arka kysymys, se oli hänestä ihan hengenkysymys. Muuta hän ei tässä maailmassa paljoa väittänytkään ymmärtävänsä, mutta tämän asian hän ymmärsi selvästi, hän tunsi sen sekä ruumiissaan että sielussaankin. Eläminen on saatava varman, vakinaisen viljelyksen pohjalle, perheet, ennen kaikkea nuori väki, on totutettava siihen ajatukseen ja tietoon, että kotikaskesta ja pellosta on elettävä, sen hyväksi on kaikki puuha, ja kova, hellittämätön työ omistettava, — ellei siitä eletä, niin on elämisen pohja pilalla! Se oli hänen elämänkokemuksensa ja juuri siksi, että hänessä oli niin lujana tämä usko, juuri siksi oli tämä kysymys hänelle niin arka, — hänen hitaat verensä eivät paljon muulloin kuumenneetkaan, kuin milloin yritettiin järkyttää tätä hänen uskonsa ja työnsä ja koko olemuksensa pohjaa.
Siksi hänellä nytkin jo tuokion kuluttua rinta aaltoili, kun hän melkoista kipakammin lisäsi:
— Veden ja metsän antimien varaan ei saa heittäytyä se, jonka on talo pystyssä pidettävä. Se on satunnaista saalista, mutta perheen nälkä ja voudin vero ei tule sattumoisin.