Mutta aitaan nojaava ukko pysyi yhä leikkisällä päällä vastatessaan:
— Monestipa on vielä kapahaukia ollut orrella, kun jo hinkalo on ollut tyhjä. Eläkä puhu pahoja metsoista, makeilta ne sinunkin suussasi maistuvat.
Taisipa kuulua pientä, hillittyä naurahdusta Laurin puolelta halmetta, ja se jo kuohahdutti Tuomaan mielen. Se kuohahti aina varsinkin silloin, kun vanhojen eräaikojen ihailijat, niinkuin hänen isänsä, tahtoivat nuortenkin, kasvavan polven, mielistä haihduttaa sen uskon pellonviljelykseen, johon kuitenkin ajoi kova pakko, ja siten ikäänkuin vastustivat sitä, mihin hän itse ankaralla työllä ja kurilla pyrki. Siksi hän nyt, painaen auransa yhä syvemmälle maahan ja kiirehtien väsynyttä juhtaansa, torvenaan vastasi:
— Elä siitä metsostasi ja opeta lapsetkin siihen kuljeskelevaan laiskottelemiseen! Kautta Maarian, totta se helpompaa on, on kevyempää ja vilpoisempaa kierrellä lehtoja, ammuskella lintuja ja vipuja viritellä, taikka meloa katiskoita kokemassa, — on se helpompaa vetelälle miehelle, kuin viertää kaskea tai muokata pelloksi kivikkoahoa. Ei kihoo hiki hartioista, eivät katkeile sivut. Mutta sitä myötenpä se onkin pyyntimiehen sato. Montako hirveä olette viime vuosina näiltä saloilta kaataneet, missä ovat nytkin ne kevätkalat? Tyhjinäpä pysyvät sinunkin ansasi, isä, useimpina aamuina, ja sitä tyhjemmiksi ne katiskatkin käyvät, kuta useampi talonpaikka on avattu tänne Päijänteen rannalle. Sinun nuoruudessasi saattoi eränkäynti vielä talon elättää, nyt se ei riitä. Mutta talo on pystyssä pidettävä — työllä!
Hän vaikeni, suimaisi hevostaan suitsienperillä ja lähti taas uutta vakoa kääntämään päättävästi ja varmasti. Se oli merkki pojillekin taas työhön ryhtyä. Eikä ukkokaan kotvaan aikaan siihen poikansa puheeseen mitään vastannut. Hänen täytyi myöntää, että Tuomaan tuumissa on paljon perää. Kun hänen isävainajansa aikoinaan oli Karmalan lahdenpohjaan ensimmäisen saunan rakentanut, silloin olivat nämä Mustanahon lehdot vielä riistarikkaat, silloin viihtyivät täällä vielä majavat ja saukot, ja antavia olivat kotilahtien apajat. Silloin ei vielä kotaa eikä kaskea savunnutkaan joka poukamassa, vieraan koiran haukuntaa ei pyyntimailla kuulunut eikä häirinnyt eränkävijää kirkonkellojen kalkutus. Metsät olivat koskemattomat ja koluamattomat vielä keskisen Päijänteen rannoilla. Asui silloinkin kyllä jo kalastajia ja metsänkävijöitä vakinaisesti näillä rannoilla pyyntiään harjoittaen ja kauempana korvessa kuljeskelevia lappalaisia verottaen, mutta sille eräasutukselle oli tilaa kyllin. Huoletta sai mies päivän ja viikonkin saloa kiertää, toista pyyntimiestä tapaamatta. Mutta sitten asettui yhä uusia perhekuntia näille entisille takamaille, levottomat ajat, sodat ja verot ajoivat Hämeen rintamaiden eläjiä edemmäs korpeen. Ja perheet kasvoivat, ei riittänyt sauna enää, niinkuin ensimmäiselle tulokkaalle, piti rakentaa tupa ja ometta ja ometan taa kaataa kaski ja vuoden perästä jo uusi. Pälviä aukeni lehtoon, polkuja pyyntimaille. Tulivat papit ja veronkantajat, kirkon rakensivat Sysikorven harjulle, missä ennen vain rautio karhunkeihäitä kengitti, panivat nimismiehet sarkoja jakamaan ja saatavia punnitsemaan… Sitä myöten kaikkosi riistakin näiltä uusilta rintamailta, karja porkkasi Tapion puhtaat lehdot, ja yhä pitempiä päivämatkoja täytyi erämiehen ruveta kulkemaan saalista tavatakseen.
Se oli totta, elämisen ehdot olivat muuttuneet, se täytyi Erä-ukon myöntää, miettiessään siinä aidan varassa poikansa puheita. Ja totta se oli, että pakko oli opettanut nuoremman polven yhä laajentamaan halmemaitaan ja vanhoja kaskiaan pelloiksikin perkkaamaan, — leipäviljaa tarvittiin sitä enemmän, kuta kauemmas erämaa siirtyi. Hidasta ja vastahakoista se ryhtyminen maan kovassa kamarassa myyrästämään kyllä oli ollut, mutta pakko siihen oli ajanut.
Mutta se ei ollut sittenkään kokonaan totta — ei! Ei ollut totta, että elämisen pakko oli tuominnut näiden seutujen asukkaat jo yksinomaan maan multaan turvautumaan. Siihen oli tämän nykypolven saamattomuus, yrittämättömyys ja arkuus ennen kaikkea syynä, sen tunsi vanha erämies syvästi sydämessään. Pelättiin erämaan vaivoja, kartettiin sen vaaroja, hätäiltiin voutien kappoja, ja niin pureuduttiin kiinni maan kamaraan! Mutta vielähän antoi toki kotikorpikin riistaa sille, joka ottaa osasi. Ja siellä kauempana erämaissa, hämäläisten takamailla, siellä oli salon viljaa vielä määrättömästi, kun vain sen hakijoita tuli. Ne ulottuivat nuo hämäläisten vanhat takamaat niin kauas pohjoiseen, kuin vain mieli teki mennä ja menijässä oli miehuutta. Mutta siinäpä juuri oli vika, — ei kyetty enää erille!
Vakavana oli ukko kotvasen näitä ääneti miettinyt, ja vakavana hän nyt virkahti:
— Vähiltä muistoiltasi puhut, Tuomas, erämiehen elämästä. Kautta Maarian, se ei ole laiskan elämää! Lintu ei tule liikkumatta, kala ei jalan kapsamatta, miestä se kysyy pyyntimiehenkin rupeama, mutta se kysyy häneltä sen lisäksi vielä toista taitoa, tarmoa ja oveluutta kuin turpeen kuokkijalta. Ja vieläkin muuta häneltä kysytään. Ennen karaistiin jo poikain luonto erämaan vaivoissa, nyt niitä miehiset miehet välttävät. Miksei lähde nykyinen väki Lapinkorpeen? Siellä on omilla takamaillamme antavat kalavedet, sieltä hirven ja majavankin löydät, sieltä veronahat ja kapahauet saat kärkkyjille ja itsellesi talven eväät, saat tuskailematta ja — omaa vertasi ruoskimatta! Mutta siihenpä juuri miestä ja miehuutta kysytään toisenlaista, kuin on näillä nykypolven kuokkamiehillä, jotka eivät enää osaa eivätkä uskalla omaansa pitää eikä puolustaa.
Tuomas ajoi hevostaan päätään edes kääntämättä. Hän oivalsi kyllä, mihin ukon sanat tähtäsivät, mutta hän murahti vain hiljaa siitä aidan ohi kyntäessään: