— Miehuuttapa todellakin — tappelemaan savolaisten kanssa! Mutta niistä eräretkistä jo luulisi olleen tarpeeksi tuntua tässäkin talossa. Vieläkö sinne nytkin!
Mutta nämä sanat saivat Erä-ukon kiivastumaan. Tuomas oli hipaissut taas hänelle perin arkaa kysymystä, noita kalajärvien kahakoita, jotka olivat olleet monen miehen surmana ja jotka eniten olivat vieroittaneet hämäläisten mielet pois erämailta. Hän koroitti nyt komean äänensä puhuessaan:
— Vielä nytkin, ja siihen sitä juuri miehuutta tarvitaankin. Vai pitäisikö meidän ikiajoiksi jättää hämäläisten vanhat takamaat, joista meillä on runsas elanto tiedossa, ilman muuta savolaisille riistäjille, jättää vain senvuoksi, että he eivät häikäile tulla toisten maille tappelemaan, — sepä olisi todellakin sitä nykypappien opettamaa miehuutta! Kyllähän erämailla surmia on, on siitä surun tuntua ollut tässä talossa muilla ehkä enemmän kuin sinulla. Siellä on minulta kaksi poikaa, siellä on sukuani monta. Mutta sittenkin meidän on muistettava, että nuo takamaat ovat meidän ja sen otukset omamme. Luovutapas takamaasi, pian se silloin tulee savolainen ja ottaa sinulta rintamaasikin ja korjaa sadon pelloltasi, jota vuoden olet tonkinut!
Nyt oli keskustelu livahtanut arimmalle asteelleen, siihen kysymykseen, mistä Pohjois-Hämeen rintamaan asukkaiden kesken aina väittely sukeusi, milloin heitä kaksi tai kolme erimielistä yhteen sattui. Viime vuosikymmeninä olivat nuo vuotuiset, vanhaan Lapinkorpeen Sisä-Suomen vesistöjen varsille tehdyt tuottavat pyyntiretket, joihin rintamaan eläminen vielä suureksi osaksi perustui, joko jääneet kokonaan pois taikka supistuneet lyhyiksi, vähäntuottaviksi salomatkoiksi. Tämän oli vaikuttanut se, että savolaiset Saimaan asutuilta rannoilta olivat ruvenneet näille samoille hämäläisten erävesille retkeilemään ja siellä nostaneet riidan näiden takamaiden vanhojen omistajain kanssa. Tuolla etäällä erämaissa oli noiden eriheimoisten pyyntimiesten kesken siten usein syntynyt kahakoita ja usein verisiä tappeluitakin kalavesistä ja pyyntimaista. Ja nuo miestensyöjät tappelut olivat viime aikoina aivan suivauttaneet hämäläiset koko eräkäyntiin. Mutta heidän joukossaan oli kuitenkin toisia, jotka edelleen vaativat, että erämaille oli sittenkin lähdettävä ja että noita vanhoja takamaita oli hellittämättä heimolle kuuluvina puolustettava. Ja Karmalan Erä-ukko, tuo vanha takamaiden tuntija ja isien vanhan, vapaan elinkeinon ihailija, hän oli tietenkin erämatkojen innokkain puoltaja. Sen tiesivät pellolla raatavat pojatkin. Ja kun he nyt taas kuulivat ukon äänen kiihtyvän ja näkivät hänen tempovan valkoista partaansa, niin jopa herkesivät Lauri ja Heinokin raatamasta, tarkemmin kuunnellakseen syntynyttä väittelyä. He olivat koko sydämestään ukon puolella ja ikävöivät hartaasti päästä hekin kerran mukaan noille pyyntimatkoille, joiden iloista ja vaaroista vanhemmat miehet olivat heille niin usein kertoneet. Siksi he niin innostuneina kuuntelivat, kun ukko heidänkin tunteensa sanoihin sovitti. Mutta isä-Tuomas painoi vain hartiavoimalla raskasta kyntövehettään turpeeseen, virkahtaen:
— Ka, tarpokoon salolle tappelemaan ketä haluttaa, sinne jääköön tai silmäpuolena palatkoon! Meidän väki halmeella raataa ja pitää taloa pystyssä, vaikkapa ilman linturokkaakin!
— Ja puree petäjää, kun leipä loppuu eikä ole mistä särpimen ottaa.
Niin vastasi ukko. Mutta jo tuokion kuluttua hän sentään taas vakavammin lisäsi:
— Jää sinä vain, Tuomas, tänne tonkimaan, tänne jäit aina nuorempanakin miehenä. Ja tarvitaanhan se mies talossa naisväen avuksi kotitöitä hoitamaan. Mutta kalajärville tästä nyt taas tänä kesänä toiset lähtevät, sinne lähtevät jo miehet koko rintamaalta, kyllänsä saivat jo viime talvena tapellessaan täällä kotona nälän ja tautien kanssa. Ja perille asti on nyt lähdettäväkin, muuten ollaan pian iäksi vailla takamaita. Niinpäin on mieli naapureissakin vanhain erämiesten kesken. Suopellon Sipi on varova mies, eikä hän tappeluita rakasta, mutta jo hänenkin pirtissään verkkoja korjataan, ja Ilvesmäessä on jo kevätkausi vuoltu vasamoita. Nyt sitä käydään valmistuksiin käsiksi Karmalassakin ja Pertunpäivän aikaan lähdetään, — se olkoon sillä sanalla jo selväksi puhuttu.
Tuomas ei päätään kääntänyt, mutta hänen niskalihaksensa näyttivät harmista pullistuvan, kun hän ukon uhman kuuli, — hän kyllä tunsi poikainkin mieliteot. Mutta Lauri, nuori metsämies, jonka sydämessä isoisän jokainen sana oli vahvan vastakaiun tavannut, ei enää jaksanut hillitä sitä kuohahtavaa intoa ja iloa, minkä Erä-ukon lupaus oli hänen mielessään synnyttänyt, hänkin jo puuttui vanhempain puheeseen ja virkahti nuortealla innolla:
— Tässä on, ukko, mies mukaasi Lapinkorpeen tulemaan, ei pidätä minua enää mikään, jos vain erämaille lähdetään.