Mutta tämä nuorukaisen innostus sai hänen setänsä suuttumuksen jo läikähtämään yli laitojensa:
— Mene, suori jo soita rämpimään, vähänpä sinun raadannastasi talo hyötyneekin. Sinne sinua lienee talonvanhin jo vuosikausia houkutellut, sielläpä sukusikin on. Mutta me toiset jäämme taloa raatamaan, — kuokkikaa, pojat!
Ukko naurahti. Hän tiesi, ettei Tuomas voinut Lauria pidättää erämaille lähtemästä. Mutta hän katsahti nuorinta kuokkijaa, joka halmeen alasyrjässä seisoi kysyvin, levottomin, kaipaavin katsein, ikäänkuin udellen, mikähän hänen kohtalonsa olisi oleva. Ja ukko virkkoi:
— Niin, iskekää vahvasti turvetta! Mutta eiköhän teitä sentään ole kahdessa Tuomaassa kylliksi tämän halmeen haltijoiksi. Antaa Heinon tulla mukaan järville, takamaiden taipaleita oppimaan.
— Heinonko — ei! — Isän ääni oli terävä, melkein kostoniloinen. — Riittää jo, jos yksi Karmalan pojista heittäytyy korvenkulkijaksi. Toiset tarvitaan työssä. Kyllähän Heinolla mieli palaa kaikkiin kujeisiin, näkeehän sen jo silmänpälynnästä, mutta kotona hän silti pysyy. Työhön hänen täytyy oppia, jos ei hyvällä, niin kurilla. Niin, niin, usko se sillä sanalla, poika, täällä minä sinut työssä pidän, pidän näillä kourillani. Sillä vesana vitsa väännettävä.
— Voit sen vääntää vaaraksikin, virkahti ukko vakavammin. — Mutta koeta kuriasi, itsepähän olet poikasi isäntä. Me lähdemme Laurin kanssa salolle kesäkuntiin, ja taas on talveksi särvintä Karmalassa.
Näin sanoen oikaisihe ukko aidalta ja läksi lehtikuormaansa taloon kantamaan. Sorainen polku rasahti raskaiden askeleiden alla ja lepikko suhisi, kun hän sen lävitse taakkaansa veti. Vesakon halki astuttuaan saapui vanhus törmälle, johon rantapensaikon yli näkyi saarien ja niemien lomitse kappale aavaa Päijännettä. Sinne vanhus katseensa suuntasi. Selkä päilyi siellä melkein rasvatyynenä keväisen puolipäivän paahteessa, vedet siintivät sinertäviltä pilvettömän taivaan alla, ja helakasti niihin kuvastui saarten nuori vehreys. Se muistutti eräjärven rauhaa ja kasvatti vanhan pyyntimiehen mielessä yhä syvemmän kaipauksen sinne suurille salovesille.
Mutta hänen vesiä katsellessaan terästyi vähitellen hänen silmänsä yhteen kohti ja samalla ikäänkuin särkyi hänen mielensä iloinen rauha. Mitä venheitä sieltä selän yli soutaa, mitä matkuetta…? On kuin kirkkovenheitä! — Kauan seisoi ukko yhdessä kohden liikahtamatta. — Niin, kolme venhettä sieltä peräkkäin soutaa, kuten näyttää, suoraan Mustanahon korkeaa kohden. Mitä ovat ne kulkijoita? Läksivätkö Jämsänjoen uudiskylän väet keskellä viikkoa kirkolle, — pyhäisin sieltä joskus ovat tänne soutaneet, itsellään kun siellä ei vielä kirkkoa ole. Ei, ne ovat muuta väkeä, venheet ovat kuormitetut, niissä on paljon tyhjiltään istujia, joilla on kirjavat vaipat ja höyhenet hatussa, — herrain joukkoa ovat. Ja noin, eikö olekin keihäskasa venheenkeulassa, kuin voutien veroroikalla, — mutta eihän se vouti sieltäpäin kulje, ja vastahan se syksyllä tulee. Vai olisiko…
Ukon kasvot sitä mukaa kovettuivat, kuta kauemmin hän lähenevää venhekuntaa katseli. Hän muisti nyt Marketta-emännän viime pyhänä kirkolta palatessaan kertoneen, että tänne odotetaan suuria kirkonvieraita Suomen Turusta, sanoiko piispankin tulevan. Jokohan lienee sitä pappisjoukkoa — niin, eikö olekin siellä risti kohotettu keskimmäisen venheen kokkaan kuin lehtipurje myötäisellä!
Ukko rypisti otsaansa tyytymättömänä ja vetäisi vitsakset, joilla hän lehdeksiä kantoi, tiukemma olkapäilleen. Sitä joukkoa on yhä enemmän ruvennut liikkumaan täällä takamaan laidassakin, ei niistä ennen ollut paljoa vastusta!