— Ja ensi talven siinä jo nuorikkosi kanssa elät, — virkkoi Sipi, — onneksesi olkoon! Sitten voi piispakin matkoillaan maata yönsä lämpöisessä tuvassa Vahvajärvellä.
Yön vielä levättyään uuden tuvan salvoksen ääressä läksivät pitkämatkaiset patikkamiehet vihdoin astumaan viimeistä päiväntaivaltaan Sysikorven kotoisiin kyliin. Ja kun puolenpäivän jälkeen metsässä rupesivat kuulumaan kotikarjan kellot, ja polut rupesivat hajaantumaan eri tahoille ja maat aukeammiksi käymään, silloin puristivat vuoden yhdessä vaeltaneet talonpojat, vanha ja nuori, toistensa kättä jäähyväisiksi, ja painuivat kumpikin omalle puolelleen Päijänteen lahtea kauan kaivattuja kotitalojaan kohden.
Peni haukahti Karmalan pihalla, tunsi tulijan askeleet ja vieri keränä veräjälle, jossa se kohona hyppeli kauan poissa viipynyttä isäntäänsä vastaan. Ja pihalla ja tanhualla tapasi Lauri kaikki niin entisellään, kuin jos hän sieltä eilen olisi kotikorpeen lintuansoilleen lähtenyt ja nyt yöpyynnin jälkeen kotiinsa palannut. Pirtistä maitoaittaan näkyi kulkevan pihan yli talon yksivakainen, surukatseinen emäntä, ehkä vielä entistään kalvakkaampana, mutta äänetönnä ja ilmeettömin kasvoin niinkuin aina. Mustanahon laidassa raatoivat molemmat Tuomaat, kumarassa niinkuin ennenkin, sieltä vilkkuivat vain valkoiset mekot, kun he kuokkaa heiluttivat. Mutta sisältä tuvasta kuului pirran läiske. Lauri arvasi, että siellä hänen nuori orpanansa kangaspuissa istuu, ja sinne hän ensiksi kiirehti ikävöityjä terveisiä viemään.
Siellä istuikin Enni aukinaisen juoksulaudan ääressä, vuoroin kädellään pirtaa piukahutti, vuoroin vieressään olevaa kehtoa keinutti. Kalvakka oli nyt hänenkin pehmeä poskensa, ja väsynyt surun piirre näytti jo kovettuneen hänen suunsa ympärille. Hän melkein säikähti, kun näki Laurin tupaan astuvan, ilostui hetkeksi, mutta taas vaipui katse alakuloiseksi. Hänen huulillaan pyöri kysymys, mutta hän ei näyttänyt uskaltavan sitä sanoiksi pukea, ei ilmaista kysymyksenä sitä sydämensä toivoa, jonka hän jo iäksi taittuneen luuli.
— Kysy pois, virkahti silloin Lauri, tajuten nuoren serkkunsa surun, — kyllä sinulle hyvät vastaukset annan, sen jo etukäteen lupaan.
— Mitä, oletko tavannut Vilpun … elääkö hän vielä … elääkö, missä…?
— Elääpä kyllä ja entistään ehompana, sinua muistelee ja lastaan, vielä tänä kesänä hän teitä tervehtimään tulee… Älä itke, Enni, älä.
Enni oli kangaspuilta kääntynyt kehtoon päin ja hyrskähti siihen nukkuvan lapsensa yli kuin pitkän, yhtäkkiä katkenneen tuskan jälkeen tyrskivänä itkemään, — hänen mielensä ei kestänyt tasallaan sitä äkillistä ilon uutista kuulla. Mutta siitä ilonitkunsa keskestä hän katkonaisesti puhui:
— Leskeksi luulin jo itseni, isättömänä syntyneeksi peipposeni pelkäsin… He vainosivat Vilppua kaikkialta, luulin heidän hänet jo tavanneen ja tappaneen… Viipyköön hän nyt vielä, jos hänen asiansa vaativat, kunhan hänen elävän tiedän ja omiaan muistavan. — Ja kirkkaina kohotti Enni kyyneleiset silmänsä kehdosta, nauroi itkunsa sekaan ja vaati:
— Mutta kerro, Lauri, kerro missä hänet tapasit, miten hän nyt elää, vieläkö hänen henkeään väijyy vaara!