— Vähällä tälle taipaleelle talonpaikan saisikin. Tuohon pirtti aukean laitaan, sauna tähän törmän alle, halme vesakkoon, mäen laitaan, — pehmyt siinä olisi multa pelloksikin muokata…
— Ja mäelle aitta emännän tarpeisiin, eikö niin?
Näin lisäsi leikkisästi Sipi, joka jo oli ruvennut ymmärtämään ystävänsä ajatusten juoksua. Ja hän jatkoi:
— Taidatpa jo itsellesi ja nuorikollesi ajatella sitä uutta saunaa ja naurishalmetta. Miksei, kyllähän talonpaikka on mainio, ja kalainen on järvi vieressä, mutta mitäpä varten sinä tänne salolle muuttaisit, onhan sinulla Mustanahon alla jo valmiit tuvat ja perkatut halmeet.
Mutta varsin tosissaan kääntyi nyt Lauri Sipiin päin:
— Ne eivät ole omia perkkaamiani ne halmeet, setäni ja Tuomas siinä ovat hikensä valaneet. Enkä ole koskaan itseäni oikein iloiseksi tuntenut siellä setäni ja tätini tulilla, eipä taitasi Anjakaan siellä viihtyä. Minua on luontoni aina vetänyt salolle, erämieheksi!
— Se oli isäsikin luonto ja ukkosi myös. Jos todella, Lauri, salolle aiot asuntosi rakentaa, niin etpä tätä taivalta sopivampaa talonpaikkaa löydä. Ehkä eivät sitten enää tulisi kalamiehetkään tänne rintamailta tappelemaan, jos täällä olisi talo ja asutus. Mutta yksinäistä ja autiota on salolla elämä, sen tiedät.
— En sitä säiky, uudispirttiin minä kaikissa tapauksissa elämiseni perustan, se on jo sovittu…
Aamiaisen haukattuaan kävelivät miehet vähän laajemmalti järven rantoja katselemassa. Mutta palattuaan takaisin nuotiotörmälle haki Lauri kontistaan kirveensä ja rupesi enempää miettimättä läheisestä männiköstä jykevää honkaa hirreksi kaatamaan, ja iloisesti kajahti kohta kirveen kalske erämaan metsästä ulos aukealle lahdelle. Hän oli päättänyt jo heti, ennenkuin matkaansa jatkoi, kyhätä siihen suviselle rinteelle, metsän laitaan, uuden pirtin kehän, salvoksen pohjan vain merkiksi, että hän siitä nyt itselleen on pirtinpaikan valinnut ja vallannut. Hetken kuluttua kilahti siellä jo Sipinkin kirves hänen vieressään kaukaisen sydänmaan männikössä, valkoiset lastut sinkoilivat pitkin keväisen kosteaa kanervikkoa, ja ryskyen kaatuivat suuret puut. Ja kun miehet illalla, päivän raadettuaan, auringon lähtiessä lounaiseen laskemaan, herkesivät työstään, silloin oli juuri sille paikalle, missä piispa kerran matka-alttarinsa ääressä piti aamumessuaan Vahvajärven rannalla, kohonnut hirsikerros hirsikerroksen päälle, ja tilavan tuvan kaunis kehä loisti jo puhtaana ja valkoisena vihannan kevätnurmikon laidassa, kuivalla, paisteisella kankaalla.
— Siinä nyt kuivukoon kehän pohja, virkkoi Lauri iloisena, taas yönuotiota sytytellessään. — Siitä käyn pian salvostani jatkamassa. Ennenkuin rajankäyntiin lähdetään saan kyllä tupani vesikaton alle, ja syksyllä pitää pirttini olla valmiina!