Silloin emäntä melkein säpsähti:
— Tuleeko, mitä hän täältä hakee, miksei hän pysy siellä maailmalla, jonne kerran läksi. Miksi katkoo taas suuren uransa?
Ällistyneenä kuunteli Lauri tuota muuten harvapuheisen tätinsä sanatulvaa, — miksei äiti soisi poikansa kotiin palaavan, mitä taas emäntä oudoilla puheillaan tarkoittanee…! Tunsihan Lauri jo entuudestaan Marketta-emännän sairaalloiset mielikuvat, hänen hämärät aavistuksensa ja oudot ennustuksensa. Mutta entistä hehkuvampi kiilto näytti nyt olevan emännän syvälle painuneissa silmissä, entistä levottomammat olivat nyt hänen eleensä, katkonaista, hätäistä oli hänen puheensa. Ja rauhoittaakseen sairaalloista emäntää kävi Lauri taas hänelle kertomaan Heinon vaiheista, kertomaan reippaasti, iloisesti, niinkuin ne Heino itsekin oli kertonut. Rauhallisemmin sitä nyt emäntä aitan kynnyksellä istuen kuunteli. Mutta kun Lauri oli lopettanut kertomuksensa, istui Marketta vielä kauan äänetönnä, miettiväisnä, ikäänkuin jotakin omaa, syväpohjaista tuumaansa hautoen, ja puhui sitten harvakseen, melkein kuin itseksensä:
— Hänen levoton, vaihteleva verensä, se on vielä eräretkien perintöä, sitä yhä pelkään. Mutta minun on varjeltava häntä uudelleen uraltaan suistumasta; minun on se tehtävä, vaikkapa oman henkeni hinnalla…
Sitä ajatusten lentoa ei Lauri voinut seurata. Hän oivalsi tätinsä käyneen vielä entistään omituisemmaksi ja nousi hetken kuluttua aitan kulmakiveltä, jättäen tätinsä yksin noihin omiin, kaukaisiin mielikuviinsa.
Aholle päin käveli nyt Lauri, sinne, missä Tuomaat, isä ja poika, sivuilleen vilkumatta yhä raatoivat, vaikka jo lehdon koivut heittivät pitkät iltavarjot halmeen harmajalle pinnalle. Entisellään näyttivät miehet olevan. Mutta kun Lauri lähemmäs astui, niin hän pian näki, että olipa sentään jo pahasti harvennut sedän paksu takkutukka ja että nuo kapeat huulet, jotka ennen aina olivat työn aikana pysyneet niin tiukasti ja vihaisesti ummessa, nyt hiukan lerpattivat hänen raataessaan. Ja kun setä Laurin näki ja häntä kohden työstään kohottausi, niin eipä enää aivan suoraksi oiennutkaan tuo tanakka varsi. Itseään säälimättä oli Tuomas siinä ikänsä raatanut, ja se armoton työn kuri oli hänestä liian aikaisin vanhuksen tehnyt. Niin päätteli Lauri itsekseen. Mutta toisilta hän myöhemmin kuuli, että tuo toistalvinen hiihtomatka Vesilahdelle, se oli Karmalan karhun taittanut. Ei ollut kotitöihinsä tottunut raataja kestänyt sen retken mielenliikutuksia, ei vangin kahleita eikä odottamatonta vapautustaan, — sen talven jälkeen oli häneltä katkennut hammas ja lähtenyt hius.
Poika-Tuomaan työtä ei vieraan tulo keskeyttänyt, mutta setä vääntäysi toki Laurin viereen pientareelle, kyselemään, missä sitä näin pitkään oli viivytty. Ja Laurin kerrottua lyhimmittäin matkansa vaiheet, istui kumara isäntä vielä hetkisen ääneti hänen vieressään ja virkkoi sitten melkein surunvoittoisesti:
— Taidatpa nyt tulla ja ottaa isännyyden käsiisi tässä talossa, koskapa akottuakin aiot.
— En setä, en ole sitä aikonut, vastasi Lauri.
— Aio sinä vain minun puolestani, minä rupean jo vanhenemaan. — Vähän kammelsi nyt Tuomaan kieli, hän ei ollut tottunut pitempään puhumaan tällaisista hellemmistä asioista. Varsinkaan hän ei ollut Laurin kanssa koskaan tuttavallista tarinaa pitänyt. — Jätän jo mielelläni isännyyden, työn ja vastuun, nuoremmalle miehelle. Eipä silti, että aikoisin työstä herjetä … ei se minulta käy. Mutta ottakoon jo notkeampi, liikkuvampi mies talonasiat hoitaakseen —, nuorena ne piti minunkin ottaa, kun sinun isäsi ja setäsi kalajärville kaatuivat ja ukko eläkkeelle heittaysi. Nyt on minun aikani heittäytyä eläkkeelle. Se on minulle huolettomampaa, minä olen jo vanha!