Mutta kun Lauri nyt selitti sedälleen, että hänellä on aivan toiset aikeet, jotka hän jo osaksi on alullekin pannut, niin ei Karmalan isäntä sitäkään hämmästynyt.
— Sinä oletkin nuoresta asti ollut erämiehiä niinkuin oli ukkosi, virkkoi hän, — taitaa todella olla onnellisempaa sinulle, että korpeen asetut. Ja taitaa se olla kotitalollekin parempi. Sinä voit elää eristä, talon täytyy elää kovasta työstä. Saat perintösi Karmalasta, jos sen niinpäin tahdot, ja Tuomas rupeaa täällä silloin isännäksi, ottaa akan, antaa eläkkeen meille vanhoille…
Nyt isä-Tuomas koroitti äänensä, niin että kuokanvarressa heiluvan pojankin vihdoin täytyi kääntyä kuuntelemaan toisten puhetta. Ja hänelle nyt isä-Tuomas jatkoi:
— Niin, Tuomas, sellainen on nyt mieleni, että sinä rupeat ensi syksystä Karmalaan isännäksi ja minä jättäydyn syytingille. Sinä saat ajaa hevosta, minä tartun kuokkaan, sinä saat riidellä voutien kanssa ja kantaa kymmenykset pappilaan ja pitää talon pystyssä, minä kuuntelen vain syrjästä, havupölkyn luota…
Poika-Tuomas katsahti isäänsä kummastuneena ja epäillen, että laskiko tosiaan hänen isänsä leikkiä, — katsahti toisen kerran ja jo ymmärsi täyden toden olevan kysymyksessä. Hän seisoi siinä hetkisen tyhmistyneenä, ymmärtämättä mitään, sitten hän tarttui kuokkaansa, arvellen, että totta kai se niin pitää olla, koska sen isä sanoo … ja käveli työtään jatkamaan. Ja sillä se asia oli päätetty, ensi syksystä oli Tuomas Tuomaanpoika oleva Karmalan perintötalon isäntä.
Mutta Lauri huomautti vielä sedälleen, kun he olivat jääneet kahden pientareelle, että onhan tällä toinenkin poika… Synkäksi kävi siitä isän katse. Ei se leimunnut vihaa nyt, niinkuin kerran Vesilahden pappilassa, alakuloisuutta se kertoi, ja alakuloinen oli isän äänikin, kun hän vastasi:
— Se poika jätti kotitalonsa muiden raadettavaksi… Olisin ehkä minäkin vielä pyörtänyt kironi, jos hän olisi kotiin palannut … mutta ei ole hän tullut! Olkoon talo Tuomaan, niinkuin on puhuttu!
Sitä virkkaessaan oli vanhus ikäänkuin entistään pienemmäksi vaipunut, surua ja ehkä katumustakin kertoivat hänen kuihtuneet kasvonsa. Eikä enää entistä varmuutta eikä ankaruutta kuvastunut hänen liikkeistäänkään, kun hän hetken kuluttua nousi ja läksi taloon päin astumaan, käskien poikansakin jo lopettamaan työnsä. — Taltuttanutpa on maailman taival Karmalan isännänkin, arveli Lauri, kumarana kulkevan setänsä jälkiä lehdon halki pihaan astuessaan, — se oli siis kuitenkin kovempi kuin hän!
Jäykkänä, harvapuheisena, ikäänkuin elämään väsyneenä kävi Karmalan perhe illallispöytään, eikä monta sanaa aterian varrella vaihdettu. Oli tosin Laurin tulo tuonut talonväen mieliin ikäänkuin uuden, raikkaan tuulahduksen, joka heitä kutakin oli elähdyttänyt ja heidän mietteensä uusille urille kääntänyt. Mutta näkyville sitä mieltään ei kukaan laskenut, ja siksi vallitsi tuvassa se sama entinen kylmä äänettömyys ja jäykkyys, joka niin usein ennenkin oli ajanut Laurin jousineen ja koirineen yksin korpeen ja joka oli hänestä metsämiehen tehnyt. Yhtä puhumattomina vetäytyivät kaikki aterian jälkeen levolle: isäntä uunille ja poika-Tuomas hänen jalkopäähänsä, emäntä ja Enni peräseinän penkille. Laurille oli vuode tehty entiselle paikalleen uunin kupeelle, missä hän Heinon rinnalla lapsuusunensakin oli nukkunut, ja niinkuin ennen kiertäytyi Peni haukotellen hänen jalkojensa luo. Pitkästä ajasta makasi nyt Lauri taas kotipirttinsä permannolla, muistellen siinä elämiään harmaita vuosia ja rakennellen mielikuvituksessaan iloisemmaksi, valoisammaksi, elävämmäksi sen tuvan, jonka hän itselleen ja nuorikolleen aikoi perustaa, — siellä piti naurunkin saada helähtää, vaikkapa ei olisikaan aina huolta vailla huominen päivä.
Se oman, iloisen onnenkodin tunne hänen mieltään hiveli, ja suloisesti painoi jo uni hänen luomiaan. Mutta vielä kerran Lauri hymähti, ennenkuin nukkui. Hänen muistoonsa välähti näet yhtäkkiä isäntä-sedän aikeet, joista tämä äsken pientareella oli puhunut, eikä Lauri voinut olla kuvittelematta mielessään, minkälaiseksi elämä Karmalassa oli muodostuva, kun isä-Tuomas luopuu isännyydestä ja jättää sen pojalleen. Mitenkähän siitä serkku-Tuomas selviää, hän, joka on aina tottunut kulkemaan isänsä vaossa? Ei koskaan edellä, aina jäljessä, ei koskaan omassa vaossaan, aina isänsä. Näistä puolin siis tuo juureva poika painaa raskaan auran terää multaan ja ränstynyt isä kaivaa eläkeukkona vieressä ojaa. Ja kun he Mustanahon laidasta taloon murkinalle laskeutuvat, silloin kävelee kai poika-Tuomas edellä ja hänen perässään köpittää isä samassa tahdissa…