Nopeasti sujuikin nyt paluumatka alaspäin myötäisiä virtoja; kosket hujautettiin alas, niin että rannat vain ohi vilistivät, ja viivähtämättä nyt selätkin soudettiin. Sillä eipä tarvinnut nyt pyykkisaarista tinkiä, tarkastettiin vain menomatkalla käydyn rajan suunta, ja ainoastaan joskus, milloin se kovin epäselvältä näytti, lisättiin uusi paasi. Tyytyväisiähän erämiehet eivät siihen käytyyn rajaan olleet kummaltakaan puolen, mutta myöhäistä siitä nyt oli napista, vaikka usein olisi mielikin tehnyt.
Ja takaisinpäin näin rajavesiä soudettaessa ja yöpaikoissa levättäessä katseli jo yksi ja toinen erämies, — muistellen kotikulmansa köyhyyttä ja sen raskaita veroja, — mihin salmeen tai pohjukkaan hänen olisi sopivinta rakentaa kalapirtti, ruvetakseen siellä läpi vuoden uudishalmeen viljelijänä ja erämiehenä elämään. Näihin asti oli vainolaisten pelko estänyt halullisia takamaille asettumasta, — nyt ehkä uskalsi sinne paremmin muuttaa. Suurin joukoin oli viime aikoina erämailla ollut käytävä milloin käytiin, siksipä olivatkin maat tällä kulmalla jääneet kyläin yhteismaiksi. Nyt rajankäynnin jälkeen saattoi kai ken tahtoi kalarannan tai halmelehdon omakseen vallata, niin miehet päättelivät.
— Tuo olkoon minun nimikkoni, Lohikoski, koska siitä menomatkalla lohen sain. Sen rannalle kerran saunani rakennan, noiden havuhonkain väliin ja kaadan kaskeni tuohon kosken rinteelle.
Niin kehaisi jokunen Hämeen mies, eikä hänen oikeuttaan siihen rantaan kukaan käynyt riitelemään. Sillä saipa toinen vapaasti tehdä toisessa paikassa samanlaisen julistuksen.
— Tähän salmeen minä ensi kesänä katiskani isken, siinä lahna kutee!
Ja siinä ovat vieressä myöskin mainiot oravimaat!
— Olkoon se vain sinun Oravisalmesi!
Oli tilaa kaikille vielä erämailla, vaikkapa takamaa näin miehenosuuksiin olisi jaettu, — kunhan vain siellä päästiin rauhassa pyytämään ja viljelystä alulle panemaan. Nyt toivottiin päästävän. Ja kun salolle muuttaja pitkiksi ajoiksi tiesi ruunun maarahoista vapaaksi pääsevänsä, niin edisti tämä rajankäynti jo heti ja voimakkaasti näiden Sisä-Suomen erämaiden asuttamista. —
Nopeasti taivalta alaspäin tehtiin, mutta syyspuoli kesää alkoi silti jo olla käsissä, kun retkikunta ehti takaisin Möhökosken alle, missä hämäläisten ja savolaisten vedet ja väylät erosivat, ja mistä vain kapea selkä oli soutaa Veneheittoon, hämäläisten jalkataipaleen suulle. Kosken alle, suvannon rannalle, kirkaspintaiseen, lehtorantaiseen poukamaan, laski eräänä pilvisenä elokuun aamuna Halliparta johtajavenheen ja siihen kerääntyivät sen ympärille nyt loivalle nurmirannalle erämiesten pikkuvenheet, sitä mukaa kuin virrasta alas soluivat. Siihen oli näet Olavi-ritari käskenyt kaikkien vielä kokoontua, ennenkuin rajankäynnistä eri suunnille erottiin. Siinä hänen kirjurinsa vielä laatimastaan rajakirjasta luki Savon ja Hämeen edustajille niiden saarien ja niemien, virtojen ja vaarojen nimet, joihin nyt oli pyykkipatsaat nostettu ja joita myöten uuden rajan piti kulkea. Ja siinä Olavi Niilonpoika itse vielä muistutti molempain heimojen edustajia saapumaan syksyllä Hollolan maakuntakäräjille, joita marski Kaarlo Knuutinpoika itse oli luvannut tulla pitämään ja joilla raja lopullisesti ja "ikuisiksi ajoiksi" oli vahvistettava.
Kylminä, äänettöminä, innottomina kuuntelivat erämiesten edustajat tuota virallista toimitusta. Vastaan he eivät puhuneet, mutta tyytyväisiä he myöskään eivät olleet. Liian paljon oli heidän mielestään tätä rajaa varten täytynyt uhrata vanhoja oikeuksiaan; varsinkin hämäläiset käsittivät, että tämä rajankäynti oli heidän heimoltaan vienyt kovin paljon heidän isiensä valtaamia takamaita. Eivätkä he olleet tällä rajamatkalla hyvään naapurisovintoonkaan päässeet paljon luottamaan, useinhan oli tälläkin ruunun retkellä heimojenvälinen katkera riita puhjennut ilmiliekkiin ja osoittanut, kuinka syvällä ja syttyvänä vielä vanha viha kyti. Joskushan oli kyllä sovinnon sävel kauniina kaikunut mielissä, niinkuin silloin Sotasaaren rannalla, jolloin kuunneltiin Halliparran kertomusta ja paistettiin yhteinen varraskala. Mutta monesti olivat rajamiehet senkin jälkeen tunteneet, että pieni pisto jo olisi taas riittävä särkemään kaiken ulkonaisenkin sovinnon. Niin herkässä piili ikivanha heimokauna, sen he nytkin eron hetkellä tunsivat.
Suvannon rannassa, Möhökosken alla, irroittivat nyt savolaiset varppeita venheittensä laidoista ja valmistausivat itäiselle reitille, kotikylään kohden soutamaan. Lauri lepäili ylempänä rinteellä Hämeen miesten joukossa ja katseli siitä lähteväin touhua. Hän tunsi pettymystä mielessään hänkin. Särkyneet olivat hänen toiveensa luoda eheitä, sovinnollisia välejä riitaisten heimojen keskuuteen, huvenneet olivat tällä retkellä monet hänen kauniit unelmansa. Tarvaisen Ohtoa, jonka kanssa hän jo Viipurissa oli kättä puristanut ja jonka tuvassa hän oli iloiset kihlajaiset juonut, ei hän nyt Sotasaaren sanakiistan jälkeen ollut kertaakaan puhutellut. Ohto oli välttänyt häntä ja hän Ohtoa, mutta arpiotsaisen savolaisen katseissa oli Lauri taas monesti nähnyt sen ilkeän kiillon, jonka hän niin hyvin muisti heidän ensi yhtymisestään, — ei, kestäviä, hyviä sukulaissuhteita hän ei tuon syväsappisen miehen kanssa saa koskaan rakennetuksi!