Mutta sitä unelmistaan kauniinta ja armainta, jota hän vuosien halki oli povessaan vaalinut, ei hän sittenkään laskenut särkymään. Sen hän toteuttaa aikoi, riehuipa myrsky tai paistoi päivä. Ja kun hän nyt näki Ohdon venheen suvannon rannalta jo lähtöä tekevän, astui hän varmoin askelin hänen luokseen vesirajaan ja virkkoi:
— Sanani olen sisarellesi antanut, että tänä syksynä tulen hänet vaimokseni hakemaan, sen tiedät. Oli meidän miesten väli mikä tahansa, minä tulen Mikon messun aikaan Suur-Savoon.
Tarvaisen arpiotsainen Ohto luimisteli kotvasen Lauria kulmainsa alta eikä hetken aikaan mitään virkkanut. Harvakseen hän sitten vastasi:
— Taisi olla liian kiireinen se kauppa, en sinua enää puheilleni odottanut.
— Minä olen oppinut sanassani pysymään, virkahti Lauri. Ja hänen puheessaan oli uhkaa, että hän sen sanansa pitää kaikissa tapauksissa, hyvällä tai pahalla.
Toisen kerran luimautti häntä Tarvaisen mies nyt tukkansa alta. Hänellä näytti sisu käskevän purkamaan kaupat hämäläisen kanssa, mutta hän ei kehdannut sitä sentään omalta väeltään tehdä, olihan hän julkisesti suostumuksensa antanut julkiseen kosintaan. Sivulle kääntyen hän nyt senvuoksi vastasi:
— Sanassani pysyn minäkin, — itsepähän Anja ne kaupat hieroi, itse niistä vastatkoon!
— Me vastaamme niistä yhdessä.
Enempää ei puhuttu, — kylmä ja kankea oli sekin lyhyt keskustelu. Eivätkä vastaiset langokset toistensa kättäkään enää puristaneet, kun he siinä valkamassa erosivat. Ohto nousi jo vesille työnnetyn venheensä perään ja lähti viilettämään itäistä selkää kohti, ja Lauri astui synkkänä muodoltaan, mutta päättäväisin askelin, törmälle, josta hämäläisetkin jo eväitään kokoilivat. Siellä astui häntä vastaan Suopelto, joka oli tarkasti sivulta seurannut Viipurin-toverinsa kylmiä jäähyväisiä, ja jännityksellä hän nyt Laurilta kysyi:
— Milloin ovat häät Savilahdessa?