— Mikonpäivän aikaan, tule sinne, Sipi!
Suopelto oli jo pelännyt toisenlaista vastausta ja iloisiksi hänen leveät kasvonsa kävivät, kun hän Laurin lujan sanan kuuli.
— Oikein, Lauri, virkkoi hän, — yhtä kylmää ei pidä miehen säikähtää, eikä montakaan. Se on totta, että syvemmälle maahan täytyy riitavainajain luiden maatua, ennenkuin eheiksi ummistuvat nämä vanhain vihain jäljet; uuden polven täytyy sitä ennen kasvaa vanhojen haudoille. Mutta se uusi polvi on juuri luotava, ja siitä kasvaa uusia miehiä, ole siitä huoletta, Lauri!
Jo näkyi Olavi Niilonpojan johtajavenhe laskevan rannasta suvannolle, ja kiireesti kävivät nyt Hämeen miehetkin kantamaan konttejaan aluksiinsa, soutaakseen viimeisen vesitaipaleen kotikyliinsä päin. Jo Sysikorven venheitäkin rannasta työnnettiin, kun vielä mies hengästyneenä tulla torvesi lepikkojen välitse ja juoksi siihen lähdössä olevaa alusta kohti. Se oli Tuiran Vilppu, joka nyt läähättäen kertoi:
— Olinpa vähällä myöhästyä ja yksin jäädä jalkamieheksi —, en tiennyt teidän niin kiirehtivän.
— Missä olet sitten käynyt? kysyi Lauri kummissaan hiestyneeltä mieheltä.
— Kihoskoskella kävin, vanhaa pirtinpohjaani katsomassa, poikkimaisin tästä juoksin…
— Tuon ruostuneen kirveenkö sieltä vielä löysit?
— Vielä sieltä löysin paljon muutakin. Koivut löysin, joiden välille olin tehnyt kiikun, missä eukkoni ennen poikanen sylissään minua aina metsästä odotti … löysin rotkon, johon Ennin makaamaan jätimme, kun kiirehdimme vainolaiselle lapseni polttamista kostamaan… Rakas on minulle se paikka … siellä lohet vielä hyppivät koskessa, ja teirinpoikue kukersi sen halmeen laidassa, joka minulta silloin jäi puoleksi kaatamatta…
Lauri näki veitikan katseiden nyt vakavina olevan, onnen ajan muistot näiltä hiljaisilta saloilta hänen mielensä nähtävästi täyttivät. Ja hän virkkoi Vilpulle: