— Taidatpa jäädäkin tänne pirttiäsi taas pystyyn salvamaan?
— En … en nyt…
— Mielesi palaa vielä Viipuriin, huovien iloiseen elämään?
— Ei sinnekään, — teidän venheeseenne nyt pyrin, onko aironpaikkaa joutilasta?
— Mitä, kysyi Lauri hämmästyneenä, hylkäätkö Olavi-herrasi ja koko huovinurasi, Karmalaanko palaat?
— Enpähän ensi kertaa elämänuraani vaihtane. Karmalaan tulen ja jään.
Eroluvan sain jo Olavi-herralta, vapaa mies olen taas.
Ja siinä venheitä vesille viimeisteltäessä kertoi Vilppu jo taas kyllästyneensä soturinammattiin, — perheensä luo, Ennin ja poikansa luo, sinne hän halusi jo asettua. Ja olihan siihen hänen päätökseensä vielä muitakin syitä, viittaili veitikka Laurille veikeämmin. Siksi usein hän oli elämänsä taipaleilla joutunut ristiriitaan esivallan edustajain kanssa, että hän varoi siitä vielä kerran tilille joutuvansa, jos aina vain siellä näkyvillä pysyisi, — täällä korven laidassa hänelle kyllä marskin turvakirja riitti. Arpa oli nyt heitetty, tahallaan oli hän Olavi-ritarin venheestä pois jäänyt, niin kertoi Vilppu taas iloisena ja lisäsi:
— Nyt seuraan sinua, Lauri, Karmalaan ja sieltä häihisi Savoon. Ja iloisesti on nämä häät vietettävä kaikista kahnauksista huolimatta, sen minä takaan!
Lauri hymähti:
— Kun sinä sen takaat, niin uskoa kai täytyy. Mutta kuinka tahansa, tuosta saat airon, terve taas toveriksi salolle! Ja nyt kova soutu kotiin päin!