XVII. TUPAANTULIAISET.
Kellastunut oli lehti ja mustunut maa metsässä, jonka läpi hääjoukko saatteli Lauria ja Anjaa Savilahdelta heidän uudismökilleen Vahvajärven rannalle. Koivunlatvat olivat jo melkein alastomat, mutta haavat olivat vielä koreimmassa, punaisenruskeassa juhlapuvussaan, kimaltaen kirkkaina suontakaiselta rinteeltä tielle. Marjanvarsista oli lehti varissut, mutta punaisina, mehevinä hohtivat karpalot suolla ja kypsänpulleat puolukantertut aholla. Syksy oli tullut. Mutta se ei ollut sumuista, kosteata, masentavaa syksyä; raitis oli ilma metsässäkin, tuores ja terve, sen olivat yökylmät puhdistaneet ja pohjan vihurit tuulettaneet. Raitis oli myöskin hääjoukon mieli, iloinen ja kevyt. Enimmäkseen vain nuori väki olikin lähtenyt vastanaineita salopirttiin saattamaan, — matka kun oli vanhemmille liian pitkä —, ja leikkiä lyöden se taivalta teki ja kajautti lauluillaan kellastunutta saloa. Edellään se ajoi Anjan nimikkolehmää, parittain kantoivat saattajat korennoilla morsiustalosta tuotuja myötäjäisiä ja uuden talon tarpeita, mutta itse juhlapari käveli joutilaana, kunniaväkenä, joukon keskellä.
Kankeathan ne häät olivat olleet Suur-Savon Tarvaisessa. Ei ollut kyllä Ohto-isäntä säästänyt suuren talon varoja juhlia valmistaessaan: siinä oli saanut härkä jos lammaskin henkensä heittää, mahtavat lohet oli pöytiin kannettu ja vankkaa oli ollut kotihalmeen ohrista pantu olut. Ja paljon oli vieraita juhliin kertynytkin; oli tullut savolaisia laajan pitäjän joka kulmalta, ja miehissä olivat Sysikorven hämäläisetkin, syystyöt lopetettuaan, lähteneet johtajasukunsa perijän aviojuhlille salotaipaleen taa. Mutta vaikka häihin oli tultu ilman riidan mieltä, niinkuin vaati tapa vanha ja hyvä, ja vaikka Ohto-isäntäkin oli varonut liikahaarikkaa kallistamasta, niin jäykkää oli ollut eriheimoisten seurustelu näissä suurissa häissä. Ikävöiden olivat senvuoksi sekä vastavihityt että nuori väki molemmista heimoista odottaneet sitä hetkeä, jolloin häälahjat oli annettu ja itkuvirret veisattu morsiamelle jäähyväisiksi. Silloin päästiin kulkemaan salolle päin Laurin uuteen tupaan, — sillä taipaleella se vasta oli ilo ilolle tuntuva, sen he arvasivat.
Ja he olivat sen arvanneet oikein. Helpottavalta oli heti syksyiseen metsään tultua kaikista tuntunut; siellä lepoahoilla lyötiin mukana kannettavasta tynnyristä tappi auki, ja nyt vasta iltikseen kierteli viisvanteinen kippo häärahvaassa. Vasta nyt sai Vilppukin lupauksensa täytetyksi, että näistä häistä oli sittenkin tehtävä iloiset häät. Hän kiusaili siellä Heino-toveriansa, joka vaskitetussa kypärässä ja hirvennahkaisessa miekkavyössä kulki talonpoikaisen häärahvaan seurassa, hän nauratteli nuorta Enniä, joka nyt hänkin ensi kerran elämässään iloisena ja onnea säteillen iloisten joukossa ilkamoi, ja nuorelle avioväelle hän antoi iloisia neuvojaan, — Vilppu puhalsi nyt todellakin äänekkään riemun hereille koko tuossa korpea samoilevassa joukossa. Murahtaen pysähtyi kontio, joka vaaran rinteellä mustikoita mauskutti, tuota melua kuuntelemaan, kuopaisi sitten tyytymättömänä maata ja lonkkasi syvemmäs kankaalle, josta jäkälää jäystävä porolauma loikkasi suolle sellaista vinhaa, että kavionkilke tielle asti kajahti.
Mutta kun sen hilpeän päivätaipaleen jälkeen saavuttiin Vahvajärven rannalle, niin jo vaihdettiinkin leikki työhön ja reippaasti kävi nuori väki, niin hyvin Hämeen kuin Savon heimo, käsiksi niihin taikoihin, jotka uudella tuvalla oli luvattu suorittaa, ennenkuin loppukarkeloihin saatiin käydä. Tupa oli jo Juuritaipaleessa valmis, sen oli Lauri itse veistänyt, veistänyt kuin hyväillen sileiksi karkeat petäjät, ja korkealle oli hän nostanut kurkihirren näkymään loitos yli rauhaisan lahden. Mutta rannassa oli sauna vielä kattoa ja kiuasta vailla, ja ometta oli kiireellä kyhättävä asunnoksi ammuvalle Helunalle, joka Karmalasta mullikkaa toverikseen odotti ja jolle jo kesällä korkea heinäsuova oli järven rantaan koottu. Ja aitta oli tehtävä mäelle, mihin ripustaa nuorikon huomenvaatteet ja kuivamaan pingoittaa kaadettavain karhujen taljat ja oravakiihtelykset.
Taas rytisi vavahdellen Vahvakorven metsä, kun hirsiksi kaatuivat suuret petäjät, ja niiden kupeilla kalskahtivat veistäjäin kirveet. Naiset vetivät miesten apuna hirsiä salvokseen, johon nopeasti kerros kerroksen päälle kohosi. Mutta kun pitkät rupeamat siten oli työtä tehty, iskettiin illalla kirveet hirsiin kiinni, ja silloin Laurin uuden pirtin paksut siltapalkit tömisivät karkeloivien poljennasta, ja iloinen nauru kajahti pimeälle lahdelle. Silloin viritti myös Juvan luiseva Pouta-Paavo, joka hänkin oli lähtenyt vankilatoveriaan uuteen tupaan saattamaan ja joka päivän rannassa oli nuorelle ystävälleen venhettä veistänyt, virsivipunsa ja lauloi illan ratoksi niitä laulujaan Ilmarisesta seposta ja Lieto pojasta Lemminkäisestä, joita hän kotoisilla Karjalan mailla oli oppinut. Jokena juoksi hänen laulunsa. Ja sitä jatkoi toisaalta Suopellon Sipi, laulaen hän niitä vereksempiä lauluja Kurjen Matista ja hänen pirkkalaistensa lapinretkistä, joita Hämeen puolella tunnettiin. Mutta toimekkaana puuhasi uuden, sähisevän uunin ääressä talon nuori Anja-emäntä, valmistaen talkooväelle illallista niistä metsän makeista antimista, joita erämiehet aina aamutuimaansa lehdosta hakivat, ja häntä Leena-muori auliisti auttoi ja opasti.
Talkootöitä lopetettiin eräänä iltana Juuritaipaleen pihalla, kun Penin ääni ärhentävänä kuului viereiseltä kankaalta, — vieraita se haukkui. Juostiin katsomaan: Jokohan sieltä saapuvat Karmalan vanhukset, jotka eivät olleet häihin jaksaneet tulla, mutta jotka Laurin uuteen tupaan olivat luvanneet tuoda hänen kotiperintönsä? — Ei ollut tulija Karmalan väkeä, mutta tuttu kulkija se silti oli. Hän saapui sieltä puettuna harmajaan munkinviittaan, joka vyötäreiltä oli nuoranpätkällä sidottu. Se oli Klemetti-isä, sydänmaalaisten suosittu ystävä, jonka Maunu-piispa muutamia vuosia sitten oli erämaan laitaan jättänyt savolaisten opettajaksi. Hän astui sieltä metsästä nytkin iloisena ja ystävällisenä häärahvaan keskelle, astui avopäin, virsut jalassa ja selässään oli hänellä se pieni pussi, jossa hän kantoi astian pyhää öljyä ja toisen pyhää hostiaa, antaakseen sairaille ja kuoleville lohdutuksen, missä sellaisia tapasi.
— Tule taas tervennä joukkoomme, isä, huusivat savolaiset ilostuneina. He tiesivät, että Klemetti-isä tänä kesänä oli käynyt Pyhän Henrikin haudalla Rantamäellä ja samalla Maunu-piispan puheilla Turussa, tekemässä tiliä toimestaan, ja he arvasivat hänen niiltä matkoiltaan nyt palaavan. Ja Laurikin häntä kädestä puristi, virkkaen:
— Terve uuteen talooni!
Mutta munkki viskasi ohkaisen pussinsa selästään, istahti talkootyöstä lepääväin keskelle ja puhui: