Se oli korven kansan korkeinta jumalanpalvelusta, herkemmin se soitto ja laulu salon lasten sydämiä liikutti kuin kauneinkaan kuorivirsi tai mahtavin messu kirkossa. Sen tuo kansa nyt täyteläästi tunsi; kylmimmänkin kuoren alta löytyi nyt sydän, peitetyinkin tunne purkausi nyt ilmi ja kyynele kimalteli tänä sunnuntaiaamuna monen takamaataistelijan silmässä. Sen hartauden oivalsi myöskin munkkivanhus, joka avopäin istui hääjoukon keskessä kuunnellen, kuinka vanha laulaja pakanallisia haltijoita uuden talon suojelijoiksi manasi. Hän oli jo tottunut alistumaan tähän salon kansan piintyneeseen tapaan, että se hänen Jumalansa rinnalla yhä vanhoja haltijoitaan palveli, eikä hän voinut eikä tahtonut nytkään häiritä sen syvää, kaunista hartautta, — se oli hänestä jumalanpalvelusta sekin!
Laurin vieressä rinteellä istui Pouta-Paavon soittoa kuunnellen hänen orpanansa, Heino, ja tämänkin huijaripojan mielen nuo korven säveleet välittömästi ja syvästi vaikuttivat. Heti talkootaloon tultuaan oli hän riisunut pois sotilastakkinsa ja nostanut kypäränsä naulaan, johon hän leveän miekkavyönsäkin oli ripustanut; kirveeseen oli tarttunut hänkin, liehuen puolen viikkoa toisten rinnalla veistotöissä. Silloin jo oli hänen mielessään toisinaan herännyt kaipuu takaisin kotoiselle salolle, jota hän kirjavan maailmantaipaleensa varrella harvoin oli joutanut muistelemaankaan. Mutta kun hän nyt Laurin uudistalon pihalla kuunteli kotikanteleen hillitysti helähtäviä, surumielisiä säveliä, kasvoi se kaiho hänessä ylivoimaiseksi. Ja sen tunnelman vallassa kääntyi hän, kun Paavo oli lopettanut laulunsa, Laurin puoleen ja virkkoi, koettaen tehdä äänensä leikkisäksi:
— Sinä olet, nyt, Lauri tämän järven isäntä, mitähän jos minullekin sen jostakin lahdenpohjasta mökinpaikan antaisit.
— Sinulleko…? — Lauri katsoi pitkään orpanaansa, jonka muuten hiukan jo herrastavassa ja ylimielisessä käytöksessä hän oli huomannut joitakin epävarmuuden merkkejä. Heino oli ensiksi, kun Savilahdella tavattiin, kehahtaen hänelle kertonut, kuinka suuria tulevaisuudentoiveita hänellä oli sillä uudella uralla, johon sattuma niin äkkiä oli hänet lukutieltään nykäissyt. Kaarlo Knuutinpojan suosioon hän oli jo vajaassa vuodessa päässyt saman verran kuin ennen Maunu-piispan, olipa hän jo viime kesänä väliaikaisesti toiminut linnanvoutinakin. Hän oli hyvissä väleissä ja suosittu vieras Degen-ukon perheessä, jonka vanhempaa tytärtä — jalosukuista neitosta siis — hän uhkasi kosia, — sitä tietä oli hän aikonut yhä ylemmille virka-asteille kiivetä… Tosissaanko Heino nyt miettisi jättää nuo korkeat tulevaisuudentuumansa ja palata kaukaiselle salolle uudisasukkaaksi, — ei, pilaa hän puhuu, niin päätteli Lauri ja jatkoi:
— Taitavat toki asemiesten pidot ja linnanneitosten kisat Viipurissa sinulle makeammilta maistua kuin halmeenraadanta tai pyyntimiehen retket, — niitähän et kestänyt ennen nuorempanakaan.
Heino ei heti vastannut; oudot ristiriidat hänen mielessään risteilivät. Hän katseli tuota rinteellä hartaassa tunnelmassa lepäävää nuorukaisjoukkoa, ja hänestä tuntui, että onnellisempina nämä nuoret nauttivat noista kotoisista iloistaan kuin kiiltopukuiset linnanritarit ja neitoset juhlajuomingeistaan ja palkattujen leikarien soitosta. Se tunne oli hänessä tällä hetkellä voimakas ja syvä, ja vakavin katsein vastasi hän Laurille:
— En tiedä, salo tuntuu vetävän minuakin puoleensa. Ihmettelin ensiksi Vilppua, kun hän kypäränsä hylkäsi, nyt en ihmettele enää, — ei ole hauskaa olla aina muitten käskettävänäkään.
— Vai vetävät sinuakin lapsuutesi maat… Kyllähän täällä lahtia löytyy sinullekin, jos tahdot kotisaloon palata, mutta muistapas: kovaa on korvessa raataa…
Heino ei enää vastannut. Hän kummasteli itseäänkin: oliko metsän rauha ja kellastunut syksyluonto hänet lumonnut, vai loihtiko hänet Pouta-Paavon äskeinen laulu…?
Hän katseli, kuinka Peni ahon rinnassa tuvan kupeella surunvoittoisesti ulisi, pää pilviä kohti nostettuna. Mutta yhtäkkiä Peni siitä pystyyn karahti ja karkasi ärhentävästi haukkuen metsätielle päin, ilmeisesti vainuten uuden kulkijan. Pihanurmella istunut häärahvas nousi ylös ja siirtyi tuvan taa metsän rintaan katsomaan, ketä sieltä kulki. Jo kajahti tervehtivänä Laurin ääni, — tuttuja olivat tulijat, Karmalan väki sieltä vihdoinkin saapui. Isä-Tuomas asteli siinä edellä, mullikkaa nuorasta vetäen, ja poika-Tuomas käveli mullikan perässä, sitä vitsalla hosuen; molemmilla oli selässään korkeat jymykontit täynnä työkaluja ja talontarpeita, jotka heidät vielä entistä kumarammiksi painoivat. Innottomin kasvoin he pysähtyivät uuden tuvan eteen taakat selässään, — juuri sellaisina Heino isänsä ja veljensä lapsuutensa ajoilta asti muisti. Mutta viimeisenä jonossa ja jalkojaan väsyneesti laahaten saapui sieltä Heinon äiti, kalpeana ja kylmänä niinkuin ainakin. Kontti oli hänelle ilmeisesti liian raskas. Mutta hänen silmänsä pälyivät ympärilleen, kun hän pihalle astui, ikäänkuin hakien jotakin. Ja kun ne vihdoin Heinoon sattuivat, silloin nuo katseet jäykistyivät ja kävivät ankariksi.