— Toimitetaanko talkoot Kihoskosken rannallekin, rakennetaanko Vilpulle tupa sen poltetun tilalle, yhdessä molempain heimojen voimalla!
— Mukaan tullaan, tuuma on hyvä!
Auliina innostuivat kaikki sitä hanketta avustamaan. Ja sillä hetkellä se päätettiin, että ensi kevännä, kun kalajärville lähdetään, pysähdytään päiväksi pariksi Veneheittoon ja silloin rakennetaan miesvoimalla Vilpulle uusi tupa Kihoskosken äyräille, ja entistään ehompi. Kättä lyötiin päälle. Eikä ollut enää Vilppukaan kisoista syrjässä, ja iltakauden pälyi ilon kyynel Enninkin suruista sulaneessa silmässä. —
Kaipaavana valmistautui seuraavana päivänä tuo puolen viikkoa yhdessä viettänyt hääjoukko toisilleen jäähyväisiä sanomaan. Oli kirkas, lämmin, päivänpaisteinen sunnuntain aamupäivä, lauhkea "kesäinen" syksypäivä, ja hääjoukko oli ryhmittynyt sen sulosta nauttien istumaan siihen Vahvajärven kauniille nurmikentälle, joka ensimmäisenä olikin houkutellut Laurin tähän uudistaloa ajattelemaan ja johon keltarantaiset selät tyyninä siintivät. Siinä kuunneltiin vielä Pouta-Paavon soittoa, — hän oli näet ottanut kanteleen mukaansa näihin tupaantuliaisiin ja näppäili nyt hiljaa sen kieliä päiväpaisteisella rinteellä.
Mutta siinä kanneltaan sormiessaan innostui soittaja vähitellen itse omasta soitostaan. Hän rupesi pehmeillä sävelillään manaamaan esiin Vahvajärven hyvät haltijat tätä uudistaloa suojelemaan. Ja soittonsa säestämänä herahti hän laulamaankin, kutsuen lehdonhaltijat vaalimaan pientä perhettä erämaan kätkössä. Hän toivotti sille
Lehot laajat leipämaiksi, ahonvieret vehnämaiksi kukkamaiksi kummunvieret; salon hiekat hernemaiksi, salon mullat maltahiksi…
Mutta hänen kanteleensa kajahti myöskin erämaan yksinäistä ikävää, sen korven raskasta kohinaa autioina iltoina, jolloin eläjän mieli siellä
On kuin laaka lammin ranta, kuin pimeä pilven ranta, kuin on alli aallokossa uiessa vilua vettä…
Syvään, surunvoittoiseen erämaantunnelmaan vaipuneena kuunteli rinteellä istuva hääjoukko tätä Paavon sydämestä lähtevää laulua ja tunsi kaksinkerroin erohetkensä ikävän, ikävän jättää nuori pari yksin tänne korven kätköön. Ja sydämestään yhtyi se laulajan toivotuksiin, kun tämä lopuksi taas erämaan luontoa lauhkeaksi kehoitti uuden tuvan eläjille ja metsään päin kääntyen manasi:
Lepy lehto, kostu korpi, lempeä salo sininen! Anna rauha rahvahalle salon pirtille sovinto…!