— Kiitetty olkoon piispa, lausui Laurikin, vieläkin ihmeissään tästä odottamattomasta häälahjasta. Ja Anja kietaisi kiitollisena käsivartensa vanhan oppi-isänsä kaulaan.
Mutta munkki kertoi vielä tarkemmin piispan toivovan, että tällaisten uudisasutusten kautta Savon ja Hämeen kansojen kireät välit vähitellen korjautuvat ja että liikekin molempain heimojen välillä siten käy helpommaksi ja yleisemmäksi. Ja ainakin tästä nuorukaisjoukosta näytti, että sen toivon ei toki pitäisi olla mahdoton.
Iloisella, rohkealla mielellä taas tänä iltana karkeloihin käytiin. Jo olikin viimeinen karkelo-ilta. Kovalla työllä ja kiireellä oli talkooväki nyt lauantai-iltaan saanut Laurin uudistaloon tarpeelliset ulkorakennukset pystyyn; Heluna oli omettaansa viety, Anja sai ripustaa häälahjansa ja kotitalonsa tuomiset uuteen aittaansa, ja ensi löyly lyötiin talkooväelle tänä iltana Laurin uudessa saunassa. Huomenna, sunnuntaina, piti häärahvaan lähteä palaamaan Juuritaipaleen uudistalosta, toisten itään, Saimaan puolelle, toisten länteen, Päijänteen rannoille. Viimeiset iltakisat nyt kylvyn jälkeen pidettiin valkoseinäisessä tuvassa leikkiä lyöden ja iloiten.
Mutta toisten iloihin ei tänä iltana Tuiran Vilppu ottanutkaan osaa. Hän istui ääneti nurkassa tarkastellen Laurin rihmasia, lämsiä ja vasamakasaa, — ne oli pyyntimies ensiksi uuden pirttinsä seinälle ripustanut. Ihmetellen katseli Lauri tätä iloisen toverinsa outoa alakuloisuutta ja kysyi:
— Mitä mietit, Vilppu, kadutko jo kauppojasi, kun Viipurin ilot heitit?
— Katselen kateella tätä sinun uudistaloasi. Tällainen onnenpesähän se oli jo minullakin Kihoskosken rannalla … mutta ei ole enää.
Perheensä luo päästyään oli Vilppu yhä varmistunut päätöksessään jäädä pysyväisesti kotikulmalleen halmeenraatajaksi ja pyyntimieheksi. Mutta Karmalaa hän ei oikein kodikseen tuntenut, häntä painosti siellä samalla tavalla kuin Lauria ja niinkuin tämä olisi hänkin tahtonut taas salolle elämänsä perustaa. Siksi hän oli nyt alakuloiseksi käynyt, nähdessään näinä päivinä Laurin kotoista onnea uudessa uudistalossa. Sen Lauri hyvin oivalsi ja virkkoi:
— Mutta nostetaanpa sinunkin tupasi pystyyn taas Kihoskosken rannalle! Paremmin siellä nyt uskallat asua, kun raja on käyty; eikähän tästä meiltä ole sinne kuin päivän astunta saloa, — ihan naapureiksihan me jouduttaisiin!
— Kun sen taas jaksaisi pystyyn saada, huoahti Vilppu, — sinne mieleni tekisi. Mutta tuomet vesovat jo siellä vanhan kiukaani sijoilla.
Jo oli karkeloväkikin kertynyt tätä keskustelua kuuntelemaan, ja sille nyt Lauri kehoittaen huudahti: