Kirjuri levitti pöydälle kankeat pergamenttilaatat, ja lautakunnan jäsenet kävivät nyt toinen toisensa perästä siihen piirustamaan puumerkkinsä. Eivätpä näet rälssimiehistäkään monet osanneet nimeään kirjoittaa, ja talonpoikaiset miehet raaputtivat kankeasti niitä samoja merkkejään, joita he kotona puukolla viilsivät poronvasainsa korviin ja verkkopulikkoihinsa. Marski Kaarlo Knuutinpojan piti viimeisenä kirjoittaa nimensä molemmille heimoille annettaviin rajakirjakappaleisiin, — toimituksen jälkeen oli hän sitten vieraanvaraisena isäntänä kutsunut sekä lautakunnan että yleisen rahvaan juhla-aterialle linnaansa.
Mutta se toimitus ei päässytkään vielä päättymään. Juuri kun Juuritaipaleen Lauri seisoi orpanansa vieressä pöydän luona piirtääkseen puumerkkinsä rajakirjaan, lennähti asesalin ulko-ovi auki, ja sisään työntyi rymyllä ja huohottaen matkapuvussa oleva, kovasta ratsastamisesta hiestynyt airut, joka kiirehti suoraan pöydän päähän marskin eteen, teki syvän kumarruksen ja lausui:
— Jalosukuiselle marskille ja valtaneuvokselle, Viipurin linnanherralle Kaarlo Knuutinpoika Bondelle viestejä valtaneuvostolta Tukholmasta.
Niin sanoen kaivoi hän syvältä poveltaan suuren, nelitaitteisen kirjeen, joka oli rihmasilla lujasti sidottu, — rihmain päät oli vahvoilla vahasineteillä lukittu.
— Tulet suoraan Turusta, niinkö? — kysyi marski, aavistaen heti tämän viestin tuovan tapahtumille uuden käänteen.
— Niin, ja Turkuun olen tullut Tukholmasta vuoroin jäitse, vuoroin venheellä. Minulla oli käsky kiirehtiä minkä voin, mutta kelirikko on minua paljon viivyttänyt.
— Hyvä, tule sisään kertomaan suulliset tietosi. Odottakoon lautakunta täällä, palaan kun joudun.
Niin sanoen kiirehti marski yksityishuoneistoonsa linnan ylempään kerrokseen, joka Olavintornissa nyt oli aivan uuteen asuun laitettu ja asuinhuoneiksi komeasti sisustettu.
Lautakunta ja käräjärahvas jäi ällistyneenä suureen asesaliin, jossa toimitus näin yhtäkkiä oli keskeytynyt.
Siellä nyt juttusille käytiin. Lauri, "Vahvajärven lautamies", joka nykyisin oli hämäläisten ensimmäinen luottamusmies, jäi puumerkkinsä piirustettuaan pöydän päähän tarinoimaan Heinon kanssa, — vähän olivatkin orpanukset ehtineet näinä toimituspäivinä toisiaan tavata: Heino kyseli kotipuolen kuulumisia ja Lauri kertoi. Hän oli jo kertonut, että hänellä jo kolme poikaa pallerehti Juuritaipaleen pirtin permannolla Anjan valppaassa hoidossa. Mutta halmemaat eivät yhtä nopeasti ottaneet lisääntyäkseen uudistalon ympärille, isäntää pyrki luonto edelleen enemmän vetämään pyydysmaille kuin kaskelle. Sama oli juttu Kihosvirran partaalla, missä Tuiran Vilpulla nyt oli uusi, uljas pirttinsä, jota eivät enää savolaisetkaan ahdistelleet, he kun itse olivat sitä rakentamassakin olleet. Vilpusta oli tullut kova lohimies, kertoi Lauri, Kihoskosken antimia hän sekä söi että möi, mutta usein he Laurin kanssa myöskin erissä toisensa tapasivat ja ajoivat yhdessä päivän, pari ilvestä tai hirveä tai kiersivät talvella kontion pesäänsä.