— Entäpä Karmalassa, miten siellä eletään? — niin uteli Heino syntymäkotinsa oloja.
— Ennallaan, yksitoikkoisesti, vakavasti. Tuomas-veljesi otti heti äitisi kuoltua taloon emännän, ja pieniä Tuomaita olen jo nähnyt siellä pyllerehtävän. Setä raataa yhä itseään säästämättä pitkät rupeamat, mutta ränstymään hän on käynyt siitä pitäen, kun isännyyden käsistään heitti.
Heino kyseli yhä lisiä kuulumisia.
— Muistakinko? Pappi juo ennallaan kuumaa olutta, jota hän sanoo terveytensä vaativan, mutta yhä miedompana sitä nyt jo hänelle hänen emännöitsijänsä antaa. Ilvesmäki haastoi toissa syksynä savolaisten kanssa tappelua takamailla ja menetti toisen silmänsä. Ja Suopellossa, niin, siellä vietettiin viime jouluna suuret hautajaiset, Sipi sieltä maahan kannettiin.
— Vai jo kannettiin, mikä tappoi terhakan miehen?
— Tervennä hän vielä viime kesänä Leenansa kanssa takamailla kävi, mutta sieltä palattuaan rupesi hän potemaan. Sanovat kannuskäden lappalaisen, jonka hän oli erissä tavannut, häneen noidannuolen ampuneen.
— Ja nyt olet sinä siellä yksin Hämeen pohjoisten erämiesten johtaja, virkahti Heino hiukan ivallisesti kasvinveljelleen.
— En tiedä, mikä olen, — minullehan nuo asioitaan ovat ajettaviksi uskoneet, siksipä tännekin nyt tulin. Mutta parempi on, että minuun savolaisetkin luottavat; pikkuriitoja olen siellä siten usein saanut sovitetuksi.
— Niin, sinullahan on savakko emäntänä. Mutta hänen arpiotsa veljensä, joka minulta kerran hampaan katkaisi, malttaako hänkin sovinnossa pysyä?
— Pysyy, kun ei riitaa haasteta. Eikä ole Ohto tullut itsekään sitä haastamaan, Anjan vuoksipa ei iljenne. Mutta harvoin me langokset olemme yhteen yhtyneet, hirvenajossakin teen kierroksen välttääkseni hänen riistamaitaan, sillä vanha luontonsa Ohdolla yhä on.