— Ja sinusta tuli siis sovinnontekijä, virkkoi Heino lopuksi naureskellen, nousten istuimeltaan ja heittäen hanhensulkansa pöydälle. — Ukko sinusta aina ennusti sodan urosta.
— Olen minä sotinutkin, mutta hänpä itse minut rauhan teille neuvoi.
— Taisi se sittenkin olla enemmän Anjan ansiota, hän vei sinulta sotaluonnon silloin kerran, kun rantakivillä minun ikeniäni kuivattiin, kyllä sen muistan… Mutta tule, käydään marskia odotellessa linnaa katselemaan, tämähän on sinullekin vanha tuttu talo!
— Vietinhän minä yhden talvikauden täällä Krister Niilonpojan vieraana. Siitä on nyt ummelleen kuusi vuotta siitä keväästä, jolloin me Sipin kanssa vihdoin pääsimme täältä salolle palaamaan.
— Kuusi vuotta, niin on siitä, kun Kaarlo-marski Viipuriin tuli. Mutta etpä tunne enää linnaa entisekseen niiltä ajoilta, sen takaan!
He kävelivät, sydänkorven talonpoika ja hieno linnanherra, rinnan ulos asesalista ja laskeusivat linnanpihalle.
Kuusi vuotta oli kulunut, — se näkyikin Laurista; hän oli niiltä ajoilta paljon miehistynyt jos metsistynytkin. Sakeana peitti nyt vaaleanpunainen parta hänen leukansa ja kasvonsa aina ahavan ruskeiksi polttamia poskipäitä myöten, hänen jäsenensä olivat patvineet ja kovettuneet korven kovassa työssä, ja silloisen nuorukaisen hakeva katse oli muuttunut vakavaksi ja tutkivaksi — se oli metsämiehen katse, joka terävänä tunkee läpi lehdikkojen ja kuloheinän, osatakseen vasaman varmasti otukseen. Mutta solakka hän oli vielä pitkältä varreltaan niinkuin nuorempanakin, ja päänsä hän pystyssä kantoi kuin suku-uros ainakin, — hänessä oli nyt vielä entistä enemmän ukkovainajansa vartta ja näköä. Pieneltä ja hintelolta hänen rinnallaan Heino näytti, ojennellessaan siinä istumisesta uupuneita, hentoja jäseniään, joita Flanderin verasta neulotut ruumiinmukaiset ihokkaat kuin valettuina peittivät. Ehkä olivat hänen kasvonsa sentään entistään kalvakammat, hän kun linnan alivoutina oleskeli enimmäkseen siellä muurien sisällä ja väisti kevätahavan, ehkä hän tuntui käytökseltäänkin entistään hiotummalta, — vanhat ratsusaappaansakin hän oli näet vaihtanut polvihousuihin ja solkikenkiin, ja vanhan huovinmiekan sijalla heilui nyt hänen helmikoristeiselta vyöltään lyhyt tikari.
Heino näytti pihalle, Olavintornin kupeelle, rakennettua suurta, uutta kivirakennusta.
— Siinä on nyt tilaa useammille sadoille linnanmiehille kuin ennen Kristerin aikuisissa, ahtaissa puupirteissä. Mutta tuossa pienemmässä talossa ovat meidän, voutien ja kirjurien, perheasunnot.
— Niin, perhettähän sitä on jo sinullakin, virkahti siihen Lauri, — vaikka en ole vielä eukkoasi nähnytkään.