— Tänään näet hänet marskin pidoissa, miesten neuvotteluissa ei ole tapa linnanrouvain liikkua.
Heino pani pienen painon "rouva" sanaan, sillä eipä hän olisi suonut, että Lauri muitten kuullen olisi jalosukuisen herra Björn Degenin tytärtä hänen "eukokseen" maininnut. Mutta sitä eroa ei salon mies oivaltanut, joskin hän tiesi, että hänen kasvinveljensä tuon naimiskaupan kautta oli siirtynyt paljon ylemmäs niihin herraspiireihin, joihin hän jo viraltaankin kuului. Kaikestahan näkyi, että Heino jo oli täällä linnassa mahtimies ja marskin erityisessä suosiossa, — siihen viitaten Lauri heidän edelleen astellessaan virkahti:
— Etpä taitaisi enää vaihtaa tätä taloa mökinpaikkaan Vahvajärven rannalta?
— En enää…
Olavintornin suvenpuoleisella seinämällä, jossa Kristerin aikaan oli ollut rykelmä puisia huoneröttelöitä, muokkasivat linnanrengit parastaikaa maata marskin uudessa linnanpuistossa, irroittaen talvipeitteitä niiden ulkomaisten puiden ja pensaiden ympäriltä, joita Kaarlo oli puistikkoonsa tuottanut ja istuttanut. Mutta keskellä puutarhaa oli kiviseinämillä ympäröity lammikko, jossa uiskenteli punaselkäisiä kaloja, jommoisia Lauri ei ollut koskaan verkoillaan Suomen järvistä saanut.
— Taitaapa olla tekemällä siihen lampi tehty ja kalatkin…
— Ei ne ole tekemällä tehtyjä, ne ovat ulkomaan rotua, oikaisi Heino naurahtaen.
— Paljon täällä on ulkomaanrotuista, elävää jos elotontakin, vastasi Lauri, katsellen kytkyessä vinkuvia hoikkajalkaisia metsäkoiria ja puistoon pystytettyjä koristepatsaita. — Eikä ne huvit vähiä maksa!
— Meidän marski ei varoja säästä. Katsopas tuotakin laivastoa, ja yhä uusia rakennetaan! — Hän viittasi sisäsatamaan, josta kohosi kokonainen mastometsä. Siihen oli Kaarlo Knuutinpojan laivasto, hänen ilonsa ja ylpeytensä, talveksi koottu. Se oli siinä vielä vahvasti jäätyneenä, mutta jo kiipeili siellä miehiä aluksia tervaamassa ja köysiä korjaamassa pian alkavaa purjehduskautta varten.
Ulkomuurin reunaa he nyt astuivat ja Lauri näytti Heinolle sekä sen äyrään, josta Vilppu kerran aaltoihin loikkasi, että sen portinpielen, mistä he savolaisten kanssa yhdessä olivat katselleet Krister-äijän lähtöä viimeiselle merimatkalleen. Mutta kun he siitä taas pihalle laskeusivat, tapasivat orpanukset siellä Juvan Poutasen, Laurin toverin vankila-ajoilta, joka muuatta muurinkolkkaa tyystin tarkasteli.