— Oletko tämän talon väkeä, tyttö?
— Olenpa kyllä, miksi niin?
— Et kohtele meitä samalla tavalla kuin muu kotiväkesi, — kuin veljesi äsken.
Tyttö katsahti vierasta vähän arasti, ikäänkuin epäillen, sopisiko tuon vainoheimoisen kanssa tarinoihin ryhtyä, vai pitäisikö siitä enempää puhumatta palata. Mutta eipä näyttänyt olevan pelkoon aihetta, tyttö pysähtyi ja vastasi:
— Oma syysi se oli, miksi panit uhmalla rintaasi Hilppa-vainajan soljen, kun meidän taloon tulit. Ärsytit sillä Ohto-veljeni, joka muutenkin on kärkäs tappeluun.
Kummastellen katseli Lauri tuota outoa impeä, joka häntä siinä hiljakseen nuhteli. Ja ikäänkuin itseään puolustaakseen hän vastasi:
— En tiennyt solkeni olevan tästä talosta peräisin, olen sen saanut lahjaksi.
— Mutta täällä tuo käärmevaski heti tunnettiin, minäkin säpsähdin aamulla, kun sen rinnassasi näin, — anna minulle se solki!
Lauri katsahti uudelleen tyttöä, nyt tarkemmin ja kauemmin. Ja hän jäikin siihen äänettömäksi katsomaan. Olipa niin herttainen ja valoisa tuo immyt siinä hänen edessään, leppoisa oli äänensointu ja nuo kirkkaat silmät, iloa niissä oli, mutta ne tuntuivat sen lisäksi puhuvan jotakin muutakin, vaikkei hän älynnyt, mitä ne puhuivat.
— No, annatko? — Tyttö näytti melkein loukkautuvan tuosta Laurin viivyttelystä, näytti ihmettelevän, että mies todellakin epäröi hänelle soikea antaessaan.