Jopa joutui lähdön päiväkin; se oli toukokuun seitsemäs päivä. Jäät olivat pois väylältä, ainoastaan sirpaleisia telejä uiskenteli vielä satamassa, jossa laivat täydellä miehistöllä ankkurissa vain odottivat merkkiä nostaakseen purjeensa. Päivä paahtoi suvisen kuumasti, mutta suven tulosta ei rannoilla vielä paljoa tiedetty, sillä sateeton ja kuiva oli ollut kevät, routa piili vielä maassa, ja se oli kevään myöhästyttänyt. Siellä sataman rannalla oli aamusta asti liikuskellut uteliasta joukkoa, odotellen linnasta soivaa merkkiä ja Kaarlo Knuutinpojan lähtöä laivoihinsa. Puolenpäivän aikaan vihdoin jymähtikin sieltä Krister-vainajan järein tykki, purjeita ruvettiin nostamaan mastoihin, ja samassa marski uljaan ritariseurueen saattamana ratsastikin linnanportista ulos sillalle. Ritarit olivat pukeutuneet haarniskoihinsa ja kypäreihinsä ja kantoivat keihäitä pystyssä kuin sotaan lähteäkseen, — eivätpä he tienneetkään, ennenkuin matkan määrä oli saavutettu, päättyisikö se retki verettä.
Taas oli Viipurin rantakatu lehdeksillä ja lipuilla juhla-asuun puettu, taas olivat suljetut saksojen rihkamakojut, taas keräysivät porvarit naisineen ja lapsineen satamalaiturille, nyt suositulle linnanherralle jäähyväisiä huutamaan. Kannattipa heidän hänelle kiitokset lausuakin, sillä tuntuvasti oli kaupunki noina rauhan vuosina hänen hallintonsa johdolla kehittynyt, ja porvareilla oli ollut taattu tuki, keneen turvautua sekä ahnaasti kilpailevia hansalaisia että myöskin kotoisia, kiskovia herroja ja vouteja vastaan. Mutta he eivät sittenkään toivottaneet häntä takaisin tulevaksi, sillä he tiesivät, että hän nyt oli menossa suurempiin tehtäviin. Ja ne taajat joukot, jotka rantakadun täyttivät, huusivat senvuoksi hänelle, kun hän ohi ratsasti:
— Tervennä lähde!
— Lähde kuninkaaksi!
Ja kun pormestarit ja raatiherrat häntä laiturin reunalla kumarrellen hyvästelivät, lausuivat he:
— Onni matkoillesi, jalo marski, muista laupeudella Viipurin kaupunkia!
— Sitä muistan, vakuutti lähtevä ylimys, — luja on välillämme ystävyyden side.
Siunaten lausuivat Viipurin hengenmiehetkin lähtevälle marskille jäähyväiset. Sillä anteliaasti hän oli kirkkoa ja luostareitakin auttanut; nytkin, juuri ennen lähtöään, hän oli lahjoittanut omistamansa Naistenkaivon tilan Viipurin mustilleveljille, jotka siitä syystä saattokulussa olivat saapuneet rantaan häntä kiittämään.
— Pyhä Dominicus siunaa tiesi, — niin toivottivat he hänelle.
Kaipauksella hyvästelivät yksin kaupungin naisetkin Kaarlo Knuutinpoikaa: iloiset olivat ne vuodet olleet, joina hän oli Viipurissa hovia pitänyt ja heidän kaikkien lemmikkinsä ollut. Nytkin riitti häneltä heille leikkisä sana, kun hän laiturilla vielä viimeisiä jäähyväisiä heitti, sittenkun hänen puolisonsa ja perheensä jo olivat laivaan soutaneet. Mutta syrjemmässä toisista hienopukuisista naisista seisoi siellä kalpea immyt, jonka silmät kertoivat pohjatonta surua ja joka ujosti lähtevälle ojenteli pientä vuokkosvihkoa. Häneen sattuivat marskin katseet juuri, kun hän oli venheeseen nousemassa, — se oli sama impi, joka kukkivana punaposkena oli häntä tervehtinyt, kun hän kuusi vuotta sitten laivastaan tälle samalle laiturille astui, ja jonka hän silloin oli koholle nostanut, suudellakseen noita vereviä poskia… Värähtivätpä vähän uljaan ylimyksen kasvot, kun hän nuo silmät nyt noin surevina näki, hän oivalsi yhtäkkiä unhottaneensa jotakin, laiminlyöneensä ritarivelvollisuuden, — hän ritareista ensimmäinen! Ja hän astui vielä viime hetkessä kalpean neitosen luo, virkkoen: