— Kaarina, kukkasi anna…!
Neito ojensi hänelle ääneti vihkosensa.
— Ja kätesi jäähyväisiksi!
Kaikki laiturillaolijat tunsivat, että hellä lemmensuhde oli monet vuodet vallinnut tämän neitosen, Kaarina Degenin, ja marskin välillä, jotka, paitsi pidoissa ja tanssiaisissa, liiankin usein olivat toisensa tavanneet linnan voutirakennuksessa, Kaarinan sisaren luona, joka oli alivoudin, Henrikki Tuomaanpojan, puoliso. Useimmat myös tiesivät, ettei tämä lemmensuhde ollut seurauksittaan mennyt ja että kukoistavan immen kasvot olivat kalpeiksi käyneet siitä, että hän isänsä talossa Viipurissa oli salaa hoidellut Kaarlo Knuutinpojan lasta. Viime vuosina oli tämä väli marskin puolelta kylmennyt, — hän oli huikentelevainen lemmenasioissaan, — ja neitonen oli yhä kuihtunut siitä, että hän yksin unhotettuna oli suremaan jäänyt. Nyt sen marski muisti…
Hän tempasi surevan neidon käden ja seisoi siinä tuokion melkein neuvotonna. Neidon saattajana oli rantaan tullut hänen serkkunsa, Martti Degen-vainajan poika, nuori Euergisle, jonka Kaarlo tiesi kauniiseen orpanaansa syvästi mieltyneeksi. Hänen puoleensa marski nyt kääntyi ja virkkoi:
— Sinähän olet uneksinut saavasi puolisoksesi tämän kauniin immen … eikö totta? Tahdotko nyt pyyhkiä surun kyyneleet Kaarina-serkkusi silmästä?
Nuori mies, vasta poikavuosista päässyt, hämmästyi korkean herran kehoitusta ja sopersi hiljaa:
— Tahtoisin kernaasti, jos Kaarina tahtoo. Mutta me olemme orpanukset.
— Ei siitä hätää, vastasi marski reippaasti, — sen asian järjestän minä piispan avulla. — No, Kaarina?
Tyttö ei vastannut mitään, entistään kalpeampana hän siinä seisoi, katse kiinteästi maahan luotuna. Mutta marski jatkoi: