— Voimaa kyllä, matki piispa, — mutta myös kylmää harkintaa. Fortiter in re, suaviter in modo!
Vastavalittu hallitsija heilautti syrjään väljän, purppuranvärisen vaippansa, johon hän jo kuninkuutensa merkiksi oli pukeutunut, nousi pöydän äärestä ja lausui:
— Kansalle olen luvannut sen eturintaan käydä, luvannut sen sekä Suomessa että täällä, sitä en pettää voi; minun on astuttava eteenpäin, oli tiellä okaita tai kukkia! Ja eteenpäin astunkin varmasti, — onhan minulla tukenani sekä voimaa että malttia, kun te, ystäväni, rinnallani pysytte: sinä, Eerikki, asettani hoitaen, ja sinä Maunu-piispa järkeäni jäähdyttäen.
Karski soturi taputti hyväksyvästi ystäväänsä olalle. Mutta vanha piispa vastasi surumielisesti:
— Minusta ei ole enää kauan neuvonantajaksesi. Kuninkaanvaalissasi tahdoin olla mukana, sen ilon tarvitsi vanha sydämeni, mutta siihen toimeni päättyvätkin. Minä olen jo vanha. Nyt palaan Suomeen ja jätän sielläkin pian tehtäväni ja hiippani nuorempiin käsiin, itse vetäydyn pieneen Tuskulumiini, jonka Naantalin lempiluostarini rinnalle olen rakentanut, siellä on jo aikani päästä lepoon.
Mutta vastavalittu kuningas kävi innokkaasti tätä vanhan piispan päätöstä järkyttämään.
— Ainakin yhdeksi talveksi lupaa minulle vielä neuvojasi ja apuasi, pyysi hän, — nyt niitä juuri tarvitsen tässä mettiäispesässä!
Ja piispa taipui nöyrästi, hän oli tottunut ystävänsä hyväksi itsensä uhraamaan.
— Yksi talvi menköön, jos voin täällä parhaalla tavalla hyödyksesi olla. Mutta muista, monta talvea ei minulla enää olekaan jäljellä!
Tällainen oli mieliala uuden kuninkaan työhuoneessa, kun Suomen talonpojat hänen puheilleen laskettiin. Tuttavana ja ystävänä heitä kuningas tervehti, virkahti leikkisästi Pouta-Paavolle, että "toden sinä miekastani luit", veisteli toisille, että tällaisiin pitoihin hän tahtoi heitä Tukholmaan tuoda, sekä kyseli, eivätkö miehet enää halunneet seurata häntä Upsalaan, kruunajaisiin. Mutta pian hän jo viittasi Heinon tuomaan esille rajakirjat allekirjoitettaviksi, lausuen vakavana: