— Niin, oikeassa olette, työhönsä, toimeensa, palatkoon jokainen, juhlain humu on ohimenevää, työn jälki se vain jäljelle jää!
Mutta piirrettyään nimensä rajakirjan alle ja nimensä alle lyhyen sanan "Rex", vilautti hän taas veitikan silmäkulmastaan, virkahtaen talonpojille:
— Siksi pidätin rajakirjanne allekirjoittamatta tänne asti, että voisin ne allekirjoittaa Ruotsin kuninkaana. Nyt se raja kestää paremmin. Nyt voitte taas lähteä erämaillenne isienne elinkeinoja jatkamaan, takamaitanne talokunnittain viljelemään ja niistä valtakunnalle uusia rintamaita valloittamaan. Se tehtävänne on hyödyllinen ja tärkeä.
Mutta Kaarlon näin talonpojille heidän rajakirjojaan antaessa oli vanha piispa käynyt puheisiin Laurin kanssa, jonka hän nyt sai tietää siksi talonpojaksi, joka oli hänen mielituumansa toteuttanut ja perustanut uudisasutuksen Savon ja Hämeen väliselle metsäkannakselle. Ja hän kääntyi nyt Kaarlon puoleen, lausuen:
— Yksi pyyntö vielä kuninkaalle. Tälle talonpojalle, joka Sysikorven salotaipaleella majataloa pitää, olen luvannut verovapauden hänen tilastaan. Vahvista, kuningas, tämä lupaukseni!
Kaarlo tarttui hanhensulkaan ja kirjoitti heti omakätisesti verovapausluvan Lauri Viljonpojalle Juuritaipaleen tilasta. Ja hän lausui, antaessaan vapauskirjan Laurille:
— Sen teen mielelläni. Minäkin tunnen sinut rajarauhan innokkaimmaksi ajajaksi. Puolusta vastakin siellä erämaan laidassa hyvää sopua kotikansani molempain heimojen kesken, jotka minulle ovat yhtä rakkaat.
Jo kumarsivat talonpojat lähteäkseen poistumaan kuninkaan luota. Mutta Viipurin alivouti, Heino, viivähti vielä ovella, ikäänkuin epäillen, voisiko hänkin tällä sovinnon hetkellä tuoda esille sen asiansa, joka häntä oli painanut siitä asti, kun hän nyt Maunu-piispan eteen oli astunut. Vanhaa piispaa hän ei näet ollut tavannut senjälkeen, kun hän kerran tämän hyväntekijänsä luota Turusta rikollisena pakeni. Nyt hän yhtäkkiä, sanaa puhumatta, notkisti polvensa piispavanhuksen edessä, katseet maahan luotuina.
Lempeä piispa ymmärsi heti, mitä hänen entisen suosikkinsa mielessä liikkui, ja virkkoi lohduttaen:
— Oivallan, mitä tahdot sanoa ja anoa. Nouse, Henrikki Tuomaanpoika, mene rauhassa, olen sinullekin anteeksi antanut, — olen oppinut anteeksi antamaan paljon inhimillistä heikkoutta!