Liikutettuna suuteli Heino piispavanhuksen kättä. Mutta Kaarlo Knuutinpoika naurahti tuon kohtauksen nähdessään. Hänen muistiinsa palasivat sen alkusyyt, Krister-ukon vehkeet ja suomalaisen teinin kuumaintoinen uskollisuus, joka tämän lahjakkaan nuorukaisen sitten hänen palvelukseensa oli tuonutkin. Ja hän lausui Heinolle tuttavallisen ystävällisesti:
— Se syntisihän sinut toi minun miehekseni. Ja mehän pysytään edelleen yhdessä, eikö niin?
Mutta kun Heino ääneti ja miettiväisenä seisoi paikoillaan, jatkoi kuningas:
— Mitä, etkö aiokaan jäädä asemiehekseni Tukholman linnaan, vai haluatko mieluummin takaisin Viipuriin?
Silloin purki Heino avonaisesti isännälleen ne mielensä hiljaiset mietteet, joita hän täällä Tukholmassa oli kantanut ja hautonut:
— Vieraaksi tunnen itseni täällä, seikkailuvuotenikin ovat jo takanapäin. Mutta ei ole minulla myöskään enää halua jäädä Viipuriin, kun et sinä, kuningas ole siellä.
— Mitä sitten aiot, ilmaise toivosi suoraan!
— Olen marskia uskollisesti palvellut, anna, kuningas minulle voudinvirka Hämeessä, sinne kotipuoleeni ikävöin, — pohjoisen Hämeen voudinpaikka on vapaa.
Tuokion katsoi marski pitkään nyt alakuloista, muuten aina hilpeää, apumiestään ja virkkoi:
— Pyyntösi on kohtuullinen, sen tahdon täyttää. Sinä ikävöit takaisin Suomeen, niin tekisin kai minäkin sinun sijassasi. Milloin haluat matkustaa?