— Huomenna, yhtä matkaa talonpoikain kanssa.
— Saat aamulla valtakirjasi hovikansleriltani, — hän antaa sinulle myöskin muutamia Reinin kultaisia matka-avuksi. En tahtoisi sinusta luopua, mutta en voi sinua myöskään pidättää, — tämän linnan voutia en voi sinusta tehdä.
Ja miesten poistuessa lisäsi kuningas vielä:
— Onni matkoillenne, Suomen miehet. Kuka tietää, ehkä tarvitsemme vielä toisiamme, ehkä tapaammekin vielä toisemme Suomessa, — jos taas tummuu miekkani teräs…
Nämä viimeiset sanat lausui nuori kuningas puolittain itsekseen, puolittain Heinolle, joka viimeisenä ovelta poistui. Heino kuuli ne sanat ja ymmärsi sen ajatuksen, jonka ne kätkivät, — hetkeksi osuivat entisen linnanherran ja hänen voutinsa katseet tuttavallisina, ymmärtävinä vastakkain. He hymähtivät toisilleen. Mutta poistuessaan huudahti Heino vielä:
— Terve kuningas! Suomesta aina ystäväsi löydät.
Ovi sulkeutui, ja Ruotsin äskenvalittu hallitsija seisahtui tuokioksi pöytänsä luo. Olipa kuin pieni kaihon oka olisi pistänyt siellä purppuraviitan alla, — hänessä välähti elävänä tunne, että tuossa menivät ne, jotka sittenkin muodostivat hänen valtansa uskollisimman tuen. Vanha piispa ymmärsi hänen viivähtävän katseensa ja virkkoi:
— Niin, Suomen talonpojissa on jokin voima, joka heihin sitoo sen miehen, joka tuon karun kuoren alle on päässyt pilkistämään.
— Sen kuoren alla on sydäntä, ehkä on siinä se voima!
Mutta ainoastaan tuokion kuningas niin viivähti. Sitten istahti hän taas työpöytänsä ääreen ja kutsui sisään kanslerinsa, suorittaakseen hänen ja molempain neuvonantajainsa kanssa yhdessä ne kiireellisimmät hallitusasiat, jotka vaativat ratkaisuaan jo ennenkuin kuningas ehti matkalleen Upsalaan, kruunajaisiinsa.