Vielä näkivät Suomen talonpojat seuraavana aamuna, laivarantaan kävellessään, kuinka suuri ja loistava se saattoseurue oli, joka linnan edustalle kokoontui äskenvalittua kuningasta odottamaan ja ryhmittyi häntä saattamaan Mooran kedolle, missä kansan, vanhan tavan mukaan, piti valittu kuningas kuninkaaksi huutaa. Kesäaamun raikkaassa valaistuksessa välähtelivät linnanrinteeltä alas satamaan asti ritarien kirkkaat haarniskapuvut ja korkeat töyhtökypärät. Kookkaat ratsut, jotka olivat päätään myöten verhotut kirjaviin, hopealla kirjailtuihin verkaloimiin, polkivat siellä levottomina kivitettyä tannerta, ratsastajain vaakunakuvaiset kilvet kimaltelivat, kun he tungeskelivat korkeiden tankojen nenään nostettujen lippujen ympärillä tai piirittivät korkeapyöräisiä vaunuja, joissa kuningattaren ja hovinaisten piti kruunajaisjuhliin ajaa. Siinä oli taas kerran koko Ruotsin ja Suomen aatelisto koolla kunnioittamassa kotimaista kuningasta, — jota vallan huipulta alasrepiäkseen nuo ylimykset kenties jo samalla hetkellä vehkeilivät.
Näkivät Suomen talonpojat laivan kannelle noustessaan vielä senkin, kuinka Kaarlo Knuutinpoika linnastaan laskeusi tuota loistavaa seuruetta ja sitä ympäröivää kansanjoukkoa tervehtimään, ja korkeasulkaista hattuaan heiluttaen ratsasti odottavain valta-aatelisten keskellä. He näkivät, kuinka tuo kiiltävä kulkue hänen perässään läksi solumaan punakankaalla verhotun sillan poikki ja loittonemaan ihmisaaltojen välitse virran pohjoiselle rannalle.
Sinne se saattue hupeni, eikä sen loisto enää erämaan miehiä lämmittänytkään. Siinä oli heistä jotain levotonta, liiaksi suurentelevaa, ja noista kiiltokylkisten hurraahuudoista kajahti heidän mielestään joku kirkuva sävel, joka heidän umpisuomalaisissa korvissaan yhtä hyvin saattoi merkitä "ristiinnaulitse" kuin "terve kuningas!" Ja kun heidän raumalainen laivansa hetkeä myöhemmin lipui saaristoväylää myöten merelle päin, kotimaansa rantaa kohden, katselivat he kaipauksetta, kuinka etäisyyteen häipyivät hurraatahuutavaa kansaa täynnä olevat mäet ja Tukholman linnan liputetut tornit.
KARMALAN LÄHTEELLÄ.
Karmalan vanhoille halmeaukeille, Mustanahon rinteelle, astelivat eräänä pilvipoutaisena heinäkuun päivänä rannasta päin tässä talossa rinnakkain ylenneet orpanukset ja kasvinveljet, Heino ja Lauri, taikka täydellisemmin sanoen Hämeen pohjoisen kihlakunnan vouti Henrikki Tuomaanpoika ja Juuritaipaleen majatalon omistaja Vahvajärven salolta, Lauri Viljonpoika. He olivat yhdessä palanneet Tukholmasta, kuninkaanvaalista, Turun ja Hämeenlinnan kautta syntymäpitäjäänsä, Lauri kiirehtiäkseen vihdoinkin pitkiltä valtuusretkiltään kotoisille riistamailleen, ikävällä odottavan perheensä luo, Heino hankkiakseen itselleen asunnon uudessa voutikunnassaan. Nyt heidän oli erottava toisistaan ja vanhasta kotitalostaan, ja he kävelivät halmeelle sanomaan jäähyväisiä siellä kyntötöissä puskevalle Tuomasisännälle, jonka valkoinen piikkomekko sieltä vilahteli leppien lomitse.
Pari päivää olivat näet orpanukset nyt viipyneet Karmalassa, jossa isän kuoleman jälkeen pesäkin oli ollut selvitettävä, ja nyt veti toisen tie salotaipaleen poikki itään ja toisen, Heinon, venheellä etelään, Hollolan Lahteen, missä hänen oli vastaanotettava uusi virkansa.
— Noustaan aholle, sillaikaa kuin soutajani murkinoivat, minun tekee vielä mieleni nähdä äitivainajani vanha karsikko, virkkoi Heino. — Harvoinpa tänne taidan vasta kulkeutua, vaikka naapuriksi jäänenkin.
— Miksi harvoin? kysäisi Lauri, joka orpanansa jäljessä halmeen ohi ahonrinnettä ylöspäin astui.
— Kylmääpä tuntuu olevan kohtelu täällä kotitalossakin. Ei ole minulle veli-Tuomas monta sanaa virkkanut ja hänen emäntänsäkin on umpisuinen ja raskasmielinen. Näet, tuolla pihalla hän pää kumarassa kulkee tuvan ja maitoaitan välillä aivan kuin äitivainaja, — kuuluneeko se oikein Karmalan komentoon!
— Kova työ pään kumaraan painaa ja mielenkin raskaaksi tekee.