— Niin taitaa. Mutta kylmää ja tylyä täällä on kansa joka taholla, — toisenlaiseksi olin sen lapsuuteni muistoilta kuvitellut.
Heino oli uudeksi kodikseen ja virka-asunnokseen nyt tällä matkalla ostanut talon vanhasta kotipitäjästään, Suopellon Sipi-vainajan vanhan talon, josta perilliset pesäjaon jälkeen olivat lähteneet eräjärvien rannoille uudismaita viljelemään. Isännän kuoltua olivat siellä näet vävyt keskenään riitautuneet, eikä ollut Leena-muorikaan jaksanut heitä enää koossa pitää, — silloin he olivat päättäneet myödä kantatilan ja rakentaa itselleen uudismökit takamaille, — niin kauas toisistaan, ettei akkojen tora salojen yli kuulu! Heino oli parahiksi kotipitäjäänsä ehtinyt ostamaan tuon vauraan talon, ja hän oli ensin mielessään iloinnut siitä ajatuksesta, että hän loppuiäkseen, nuoruusintoilujensa jälkeen, pääsisi asettumaan vanhalle kotikulmalleen, jossa hänellä oli lapsuudentuttavansa ja jossa häntä, Sysikorven poikaa, virkamiehenäkin ystävyydellä ja luottamuksella kohdeltaisiin.
Mutta niissä toiveissaan hän oli jo tällä lyhyellä käynnillään pettynyt. Epäluuloa oli häntä vastaan huokunut, missä hän kulkikaan. Kun hän saapui talonpoikaistaloon, entisiin naapureihinsa, olivat vanhat lapsuudentuttavat kartelleet häntä, ja jäykästi olivat isäntämiehet häntä vieraana tervehtineet. Hän oli koettanut heittäytyä tuttavalliseksi, oli kertonut heille nuoruudenmuistojaan Karmalasta ja iloisia juttuja vaelluksiltaan, mutta eipä ollut hän saanut hymyä nousemaan ukkosten kasvoille; loitommas olivat hänestä lapsetkin vetäytyneet, kun hän oli tupaan astunut. Ja hän oli kuullut talonväkien syrjässä, nurkan takana, tylyllä äänellä toisilleen supattavan: "Karmalan poikia sanoo olevansa tämä uusi vouti, mikä lieneekin…" Ja toinen oli vastannut: "Niitähän se on, mutta herraksipa herkesi, heimostaan luopui…"
Masentavalta se oli Heinosta tuntunut, ja hiukan katumapäällä hän jo ajatteli asettumistaan tänne kotipitäjäänsä. Syvältä tuntui juopa hänen ja kotiväenkin välillä, — omanaan he eivät häntä enää pitäneet.
— Ethän tuota voine kummeksiakaan, vastasi hänelle Lauri, kun Heino ahon rinnettä noustaessa tuota tylyyttä valitti, — eihän täällä ole totuttu herroilta mitään hyvää kokemaan, eikä varsinkaan voudeilta. Sinä olet nyt herra ja vouti, — täällä astut ulkomaan verassa ja kapeissa kaatioissa, ei sinua korven pojaksi tunneta.
— Mutta saman tuvan lapsiahan silti olen, miksi minua vieraana ja epäillen kohdellaan vain siitä syystä, että olen vähän koulua käynyt ja kuningasta uskollisesti palvellut ja häneltä viran saanut?
— Sinä olet siirtynyt toiseen säätyyn, vastasi Lauri harvakseen, mutta varmasti, — sinun eivät ole enää meidän raskaat työhuolemme eikä kärsimyksemme, sinä elät meidän työstämme, — siksi et kuulu enää meihin, siksi olet vieras. Ja eikö meillä ole syytä vouteja vihata? Tuossa riihen edessä pieksätti muutamia vuosia sitten Hollolan vouti — sinun edeltäjäsi — oman isäsi niin, ettei hän siitä enää koskaan oikein kostunut. Silloin raskivat isäsi luut, — kenen luita pehmittänet sinä voutina, sitä ei vielä kukaan tiedä!
Heino ei enää vastannut, tuo esimerkki selvitti hänelle paljon kansan ja virkamiesten välistä vastakohtaa; hän oivalsi nyt paremmin sen syvän juovan, jonka hän oli joka askeleellaan tuntenut lapsuuden tuttavainsa ja itsensä välillä. Mutta Lauri oli päässyt sananpäästä kiinni ja jatkoi:
— Meillä on leipä lujassa, kovaa on, kun sen silloin vielä vieras vie, elääkseen sillä ylellisyydessä ja humussa. Näinpä marskin juhlassa Viipurissa heitukkain kantavan juomahuoneeseen nassakoita, joista jokainen kuului maksaneen saman verran kuin pikkutalo erämaan laidassa, ja yöllä näin heidän kantavan juhlahuoneesta ulos saksanhaljakkoihin puettuja ritareita, joiden humala oli tullut maksamaan enemmän, kuin erämies koko talvipyynnin nahkasistaan saa. Tähän herrasjoukkoon kuulut jo sinä, et meihin…
Mutta Heino kiirehti jo edellä, ikäänkuin orpanansa puheita paeten, ahon laelle, missä ennen oli ollut tuo vanha, lapsia kammottava karsikko, jossa Heinon äitivainaja oli käynyt kumartamassa pihlajaan kiinnitettyä pyhimyskuvaansa ja jossa hän öisin, muiden maatessa, oli kummia näkyjään nähnyt. Poissa oli nyt jo ristin kuva vanhan pihlajan kupeelta, ja karsikon alalaidan oli Tuomas jo kaskekseen viertänyt ja vääntänyt aitakiviksi vanhat käräjäkivet, joiden ääressä metsämiehet ennen olivat pyyntiluvuillaan Tapiota lepytelleet. Mutta vielä löytyi kivenkolosta viipale jotakin emäntävainajan sinne kantamaa alttarikankaan palasta. Sitä orpanukset katselivat ja Lauri virkkoi: