— Hyvästi nyt, Tuomas, huusi hänelle silloin Heino veräjältä, — me teemme jo lähtöä talosta!
— Hyvästi, murahti kyntömies kumarasta asennostaan, hevostaan seisauttamatta, suoraksi ojentumatta. Hän maiskautti suullaan, kiirehtien laiskankankeaa vetäjää, ja taas hänen hengityksensä rupesi kohisemaan yksitoikkoisena, raskaana raatajan hengityksenä.
Päivä oli hiottavan helteinen, vaikka aurinko piiloilikin ehkäisten pilvien takana, luoden sieltä harmahtavan, painostavan valaistuksen luontoon. Lämmennyt oli jo Heinokin astellessaan, ja kun nyt orpanukset halmeenveräjältä läksivät vesakon läpi rantaan päin painumaan, virkahti hän:
— Tuossa on lippi lähteen partaalla, odota, juonpa siitä kulauksen.
Hän laskeusi polvilleen lähteen reunalle, niinkuin hän ennen poikanakin oli juodessaan tehnyt, kauhasi tuohella raikasta ruostevettä ja joi. Joi uudelleen, eikä malttanutkaan nousta siitä heti edelleen rantaan kävelemään. Tuohon samaan vedenkalvoon muisti hän nähneensä kuvastuneina nuorukaisen iloiset kasvot, kirkkaat silmät, ja hän ikäänkuin ihmetteli, kun ei niitä sieltä enää löytynyt. Lapsuudenmuistot tempasivat hänet mukaansa, hän istahti kerran vielä siihen koivun alle, mättäälle ja siihen hän jäi.
Lauri oli pysähtynyt pensaikkoon, oli sen alta jalallaan potkaissut esiin vanhan, vioittuneen jousenselän, jossa oli vielä palanen hirvensuonesta punottua jännettäkin jäljellä. Hän katseli tuota ruostunutta rautaa … taisipa olla se hänen vanhoja jousiaan niiltä ajoilta, jolloin hän poikasena Erä-ukon seurassa näistä kotikuusikoista ammuskeli oravia ja koppeloita. Metsään oli häntä luonto aina poikavuosista vetänyt, sinne hän usein halmeeltakin maatöistä hiipi, sepä hänestä oli erämiehen tehnytkin…
Mutta hän viskasi ruostuneen raudan takaisin pensaaseen, hyppäsi puron yli ja virkkoi orpanalleen:
— Joko lähdetään?
Heino ei vastannut. Hän istui kuin kiinnikasvaneena mättäällä, tuijottaen lähteen yli viereiseen vesakkoon, — hän näytti tuijottavan muutamaan nuoreen koivuun, jonka varsi oli omituiseksi umpikääkäksi kasvanut, eikä hän siitä silmiään siirtänyt. Tuo koivu oli hänelle tuttu; monet rientävät muistot ja toistensa kintereillä viilettävät mielikuvat se nyt hänen mieleensä nosti. Juuri tuon koivun luonahan oli kerran hänen elämänuransa taittunut ja luiskahtanut siltä raiteelta, jolla talonpojan elämä on säädetty kulkemaan polvesta polveen, uusille, oudoille radoille, jotka hänet olivat kotiaholtaan kauas vieneet ja vieroittaneet hänet kotiheimostaan… Tuossa viidakossahan hän oli seisonut hammasta purren silloin, kun ankara isä oli häntä kohden vitsasta heiluttanut ja häväisten ajanut hänet takaisin helteeseen raatamaan, ja siinä hän oli nuoressa sydämessään vannonut, että hänen piti päästä näistä ahtaista pihdeistä pois avarampaan maailmaan… Juuri tuossa oli hän kihisevässä vihassaan tarttunut koivun vesaan ja sen kiukussaan solmuun kiskaissut… Siinä oli koivu, siinä sen umpikääkkä! Piispanretkeläiset ja kuljeksivat teinithän ne sitten hänet maailmalle houkuttelivat, mutta tässä lähteellä oli tuo itsetiedoton ikävä ensiksi syntynyt, tässä olivat jo alkujaan särkyneet hänen ja hänen kotoisen heimonsa välit…
— Tuota koivuako katselet? kysyi Lauri melkein ivallisena, kun hän serkultaan turhaan vastausta odotti.