Tuokion vain oli se kohtaus kestänyt, vaikka se jätti pitkät muistot nuoren hämäläisen mieleen. Sillävälin oli Heino, vesikivellä yhä istuen, hautonut turvonneita poskiaan ja kuivaillut ikenistään tippuvia veriä. Vähitellen tukki kylmä vesi verenvuodon, ja hän oli jo kohta ihmisen näköinen, kun kääntyi Laurin puoleen ja kysyi:
— Joko se tyttö meni? Ja mitä se nauroi?
— Niin kuka?
— Tuo tyttö, joka liinan toi, — tuohon kivelle sen heitän. Kuulinhan minä, kun se nauroi.
— Nauroiko, — lienee sinun leuoillesi nauranut. Tule, mennään jo taloon. Vieläkö ikeniä kirvelee?
— Vielä ikeniä ja sisuakin. Eiköhän me sitä iskijää vähän tärähdytetä, ennenkuin täältä lähdetään.
— Kovasti kielsi piispa tappelemasta, eikä sinussa tärähdyttäjää olekaan; anna siis kirvellä vain ja kärsi.
He olivat jo saapuneet Tarvaisen pihalle, missä tuo äänekäs rähäkkä äsken oli soinut. Nyt oli piha äänetön ja tyhjä. Mutta Laurin katseet harhailivat joka soppeen, hän näytti etsivän jotakin, jonka hän olisi vielä kerran tahtonut nähdä, ennenkuin hämäläiset saattomiehet lähtivät Savilahdesta palaamaan salolle. Mutta ei kuulunut ketään, ei pihalla, ei kujalla, ei ovien takana.
— Ketä sinä haet? kysyi Heino kummissaan.
— Haenko — en ketään. Kirkkoon näkyy kaikki väki menneen, mennään mekin.