Nuorukaisten kirkkorinnettä noustessaan kajahti heitä vastaan vanhan piispan voimakas ääni, kun tämä siellä hirsiseinäin sisäpuolella kehotteli eksynyttä kansaa rauhaan ja veljesrakkauteen. Ja siellä kirkon lattialla makasi äskeinen riitarahvas polvillaan nuhtelevan ristirinnan edessä, hartaana ja nöyrtyneenä. Mutta aseensa se oli heittänyt kirkon edustaiseen asehuoneeseen, niinkuin kirkollinen järjestys sääsi ja vakaa tapa vaati.
Kirkosta palatessaan tunsi piispa, että tuo kansa, joka nyt kirkkomäeltä hajaantui kyläteilleen ja venheilleen, oli tällä hetkellä hänelle ja hänen rauhanopilleen altis ja sula. Mutta murheellisena hän kuitenkin iltapäivällä istuskeli pappilan kuistilla ja katseli kauas Saimaan selälle, jota myöten nyt savolaisten kirkkovenheitä palaili piispankäräjiltä. Hänen mielensä oli matala, toivoton tunne sitä kalvoi. Niin, ehkä tällä hetkellä on mieli sovinnollinen ja nöyrä noilla, jotka nyt kirkolta soutavat verekset manaukset muistissaan, — sitä mietti piispavanhus. Mutta ehkä jo huomenna, kun manaaja samoja Saimaan vesiä kulkee Viipuriin päin ja saadut nuhteet kalpenevat mielestä, ehkä jo silloin pieni sanakiista nostaa uuteen kuohuun hillittömät veret ja sytyttää tappelun tuiman ja tulisen luonnon, niinkuin aamulla Tarvaisen pihassa. Ajatukset palaavat vanhoille pakanallisille raiteilleen, kun vanhat käsitteet edelleen sydämissä asuvat…
Mitä auttaa yksi kirkonmessu, jos se hetkeksi saisikin sydämet sulamaan, — niin kyseli piispa itseltään. Äsken juuri, hautausmaata siunaamasta palatessaan, oli hän omin silmin nähnyt näyn, joka hänet vielä murheellisemmaksi painoi kuin aamuinen kahakka. Muutaman saunan ohi kävellessään hän kuuli sieltä kovaäänistä posmitusta; hän avasi oven ja näki siellä taikurin loitsuluvuilla ja veren sanoilla koettavan tyrehdyttää verenjuoksua sen miehen niskasta, joka Tarvaisen pihatappelussa oli siihen haavan saanut. Väki seisoi pakanallisessa hartaudessa taikurin ympärillä, — sama väki, joka äsken kirkossa niin nöyränä oli polvistunut ristin edessä ja kuunnellut, kuinka sitä varotettiin noitatemppuihin turvautumasta. Mitä auttoi, että hän ajoi poppamiehen ulos ja nuhteillaan taikuutta kuritti? Huomenna se väki on taas loitsujensa uskossa, niin, ehkä jo tänään… Se on toivotonta…
Mutta se ei saa sittenkään olla toivotonta, päätteli vanha piispa, nousten kuistille kävelemään. Täytyy tehdä tarkempaa työtä, täytyy kyntää syvemmälle. Harvalukuinen papisto siihen ei täällä erämaan laidassa riitä eikä kykene, ennen kaikkea ei kykene! Mutta se ei saa sittenkään olla toivotonta!
Ja Maunu-piispa kutsutti silloin puheilleen yhden niitä saarnaajaveljesten munkkeja, jotka hän Turun dominikaaniluostarista oli mukaansa ottanut, isä Klemetin, — hänet hän tiesi sekä kansan elämään ja tapoihin perehtyneeksi että hurskaaksi, pitkämieliseksi, työssään sitkeäksi kirkon mieheksi. Tämän munkin hän tuskaisissa mietteissään oli valinnut siihen kyntötyöhön, jonka hän nyt niin välttämättömäksi havaitsi.
Pitkä, harraskatseinen, avokasvoinen munkki astui kunnioittavasti kumartaen piispan eteen, joka virkkoi hänelle juhlallisesti:
— Tahdotko olla todellinen domini canis, veli Klemetti, tahdotko antautua tehtävään, jossa työsi ehkä näkymättömänä kuluu, tuottamatta sinulle ulkonaista kunniaa, kenties tuottamatta sinulle työtulostenkaan tyydytystä?
— Mitä käskette, piispa?
— Jää tänne Savon kansan keskuuteen, kulje sen kylissä salolta salolle, opeta kansaa sen omissa tuvissa, sen arkielämän ja raadannan ohessa, opeta sitä sanoillasi ja elämälläsi ymmärtämään ristinopin käsitteitä ja tarkoituksia, vihamaan pahaa ja rakastamaan hyvää ja karttamaan sotaa ja verenvuodatusta. Se on vuosien tehtävä, — tahdotko jäädä kiertäväksi munkiksi Savoon?
— Olen koettava, mitä voin, teidän pyhyytenne. Lähden jo tänään, vielä on kirkkovenheitä rannassa.