Piispa tiesi, että isä Klemetti oli antautuva ehyeltään siihen tehtävään, jonka kerran omakseen otti. Mutta hänen katseensa ei sittenkään vielä kirkastunut. Työtä on niin paljon, liian paljon, ja yhden miehen voima on vähäinen…!
Kauan hän istui näissä mietteissään kesäisellä kuistilla. Iltaan jo aurinko laski. Silloin kuuli hän sivulta kavioiden kapsetta ja hetken kuluttua ajoi ratsujoukko pappilan ohi läntistä metsää kohden. Siinä hänen hämäläiset saattomiehensä nyt lähtivät paluumatkalle salon halki kaukaisia kotejaan kohden.
Piispa viittasi ratsastajat pysähtymään ja kysyi:
— Lähdettekö nyt yötä vasten taipaleelle?
— Nyt lähdemme, vastasi Suopelto. — Hevoset ovat jo levänneet.
— Miksette viivy aamuun asti, miksi yöksi ajatte erämaahan?
Karkea talonpoika pyöritti hetkisen kielellään vastausta siihen kysymykseen ja virkkoi sitten:
— Niin, katsokaas, piispa, meistä on turvallisempaa maata yömme salolla kuin täällä. Meitä ei ole täällä kovin hellästi hyvästelty, jospa ei tervehdittykään.
Ja piispan täytyi myöntää, että hämäläisillä oli arkailuunsa aihetta, aihetta olla luottamatta siihen mielenmuutokseenkaan, jonka savolaisissa oli päivän nuhdesaarna vaikuttanut. Syvällä, syvällä ovat vihan juuret, syvältä ne olisi kitkettävä! Huoahtaen hän vastasi:
— Ehkäpä olette oikeassa, leppymättömiksi jäävät siis välinne! — Mutta huomatessaan Heinon siinä ajettunein leuoin ratsastavan sälkönsä selässä, virkahti piispa vähän säälien nuorukaiselle, joka hänen saattajanaan oli runnelluksi tullut: