— Vai sinua ne löivät, poika, vaikka et kostaa aikonutkaan. No, etpä olekaan oikein tappelijan näköinen, jos et korven raatajankaan. Mikä olikaan nimesi?
— Heino.
— Heino, — ei sellaista nimeä ole pyhässä kalenterissa. Henrikki sinä olet, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta. Sepä kelpaisi vaikka papin nimeksi, eikö niin?
Kummissaan katseli nuorukainen piispaa, joka noin näytti ikäänkuin arvaavan hänen mielensä salaisimmat, utuiset toiveet. Mutta piispa huomasi hänen säteilevistä silmistään arvanneensa oikein ja jatkoi:
— Jos Turkuun joskus tulet, poika, niin saat kysyä Maunu-piispaa, kyllä sinut silloin muistan, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta.
Sitä puhetta eivät hämäläiset ratsumiehet ymmärtäneet ja piispakin hymähti mieleensä juolahtaneelle mietelmälle. Ja vakavana hän taas heille jäähyväisiksi lausui:
— Menkää rauhassa, Hämeen miehet, Pyhä Neitsyt turvananne!
Saattomiehet ajoivat edelleen läntistä saloa kohden. Hetken kuluttua kuuli piispa tantereen töminästä, että he kylän laitaan ehdittyään ratsastivat täyttä neliä. Ja hän ymmärsi heidän pyrkivän niin pian kuin mahdollista tarpeellisen matkan päähän tästä asutuspaikasta, jonka äärillä he eivät tunteneet matkaansa turvalliseksi. Niin, syvällä, syvällä asuu heimoviha! —
Vasta pitkän matkaa saloa ratsastettuaan asettuivat hämäläiset saattomiehet illan hämärässä käyden peräkkäin ajamaan metsän kapeita karjapolkuja pitkin.
Viimeisenä joukossa ratsasti tällä kertaa Karmalan miehevä Lauri. Matalat olivat toisten ratsastajain mielet ja ilottomat heidän mietteensä, — hänen mielessään sitävastoin vain risteilivät tällä erämaantaipaleella valoisat kuvat, jotka karkoittivat kaikki kaunan ja tappelun muistot. Ja niistä liehuvista mietteistä muodostui pian yksi ainoa kirkas kuva, joka painui sitä selväpiirteisemmäksi hänen mieleensä, kuta kauemmin hän sitä muistoissaan hiveli. Se oli kuva keltatukkaisen immen, joka seisoi törmällä ja helakasti nauroi. Ratsastaessaan siinä varjoisia metsäpolkuja pitkin pujotti hän nyt mekkonsa rinnukseen sen pienen hopeasoljen, jota hän siihen asti oli kouransa silmässä pitänyt, eikä hän luullut kenenkään sitä huomaavan. Mutta hänen edellään ratsastava toveri älysikin hänen mekostaan hopeasoljen ja kysäisi: