— Meidän, vastasi Erä-ukko varmasti, ja kuten Lauri oli arvannut, innostui hän pian kertomaan: — Meidän miehet siellä ovat monen polven ajan vuosittain hiihtäneet verottamassa lappalaisia, jotka olivat Hämeen veronalaisia, ja sillä he jo ovat ottaneet tämän korven takamaakseen. Lappalaisia kierteli näissä saloissa vielä viljalta nuoruuteni päivinä. Missä savupatsaan näimme kohoavan näreiköstä, siihen me kohti hiihdimme ja kotaan kävimme, ja nöyrästi luki lappalainen veronahkansa meidän kelkkaamme. Eikä siellä vieraan suksen latuja koskaan näkynyt. Ja kun sitten lappalaiset hävisivät näiltä saloilta vähiin, siirtyen kauemmas pohjoiseen korpeen, niin vuosittain me täällä käytiin sittenkin kevätkalan pyynnissä; saunat rakennettiin, loukkupuut kaadettiin ja takamaan kaski vierrettiin. Eikä siellä muitten kaskia eikä saunoja koskaan savunnut, meidän yksin olivat hirvimaat, meidän apajat; rauhassa me siellä ukonmaljat juotiin, kun kevätohra oli maahan kylvetty… Kerran sitten osui tänne meidän takamaille outoja kulkijoita, Savon puolen miehiä, — mikä heidät lieneekin tänne opastanut! Ja sen kerran perästä ne ovat tänne useamminkin tulleet, ja aina sitä rohkeammin, kuta enemmän meikäläiset ovat arkailleet ja veltostuneet.
— Sinä muistat siis, ukko, vielä senkin ajan, jolloin savolaiset ensi kerran takamaillemme tulivat?
— Muistanpa kyllä, olin mies nuori ja verevä silloin, korpeen joka kevät hiihdin, sen arvaat. Tulimme niin eräänäkin kevännä, kuten tapamme oli, pyydysmaillemme Iisveden pohjoispäähän, jossa meillä oli majat ja nuotta. Silloin se ihme nähtiin: jo on vieras valkamillamme käynyt! Poltetut olivat saunat, viety oli nuotta, rikotut talaat! Kummastellen sitä katselimme ja synkästi kirosimme salakavalaa lappalaista, jonka uhkasimme karvoineen kärventää, — luulimme näet tuota tekoa lappalaisen ilkityöksi. Ketään ei enää näkynyt pyyntimaillamme. Kyhättiin siis uusi sauna, rakennettiin katiskat uudet ja käytiin pyyntiin kuin ainakin, eihän pelkurilta lappalaiselta sen isompaa vihaa osattu odottaakaan! Mutta eräänä yönä … niin, silloin me nähtiin ensi kerran savolaiset.
— Hyökkäsivätkö yöllä?
— Niin, syrjästä olivat kai meitä iltakauden väijyneet, ja kun oli menty maata, syöksyivät he kavalasti nukkuvien kimppuun. Tappoivat toisia, haavoitettuja rääkkäsivät, meitä, jotka saloon pakenimme, ajoivat koirineen takaa kuin metsän petoja, — suurta matkuetta ei meitä näet sillä kertaa erissä ollutkaan. Saaliimme veivät, uudetkin saunamme polttivat…
— Entä te?
— Hölmistyimme tietysti, yhtenä kauhuna oli silloin koko Hämeen rintamaa. Emme älynneet aluksi, mistä niitä sellaisia raatelevia eläjiä oli takamaillemme tullut. Mutta pian siitä virkosimme, läksimme seuraavana kevännä suuremmalla joukolla erämaille — ja jo loimusivat tulena savolaisten saunat, jotka he olivat järven toiselle rannalle rakentaneet, ja monta vainajaansa itkivät ne heistä, jotka sieltä sinä kesänä pakoon pääsivät. Silloin oli toki vielä pontta Hämeen pojissa!
Sen kiitoksensa ukko singautti ikäänkuin moitteeksi tätä nykyistä polvea vastaan. Mutta hetken kuluttua hän mietteittensä keskeltä lisäsi:
— Sellaista se oli, kun savolaiset ensi kerran meille tulivat. Ja sen kerran ne riittäväksi uskoivat moneksi vuodeksi. Mutta nuo ensi tiensä he löysivät taas, ja taas he jättivät julmat jälkensä. Tulivat kuin varkaat pimeällä, vaanivat luotojen takana, yksinäistä jousimiestä metsässä väijyivät. Olen hirviajoissa talvella tavannut petäjään kytkettyjä luurankoja, joista korpit ovat lihan nokkineet — siihen ovat savolaiset sitoneet hämäläisen pyyntimiehen, kun ovat hänet erissä tavanneet. Toisilta ovat he silponeet jäsenet ja syöttäneet ne koirillaan, — raaka, raaka on niillä luonto!
Siihen ukon ja Laurin ympärille olivat vähitellen hämäläiset erämiehet kertyneet kuuntelemaan noita synkkiä kuvauksia entisiltä eräajoilta, ja vihasta pingoittuivat siinä monen nuoren miehen jäntereet ja sappeen kiihtyi mieli. Mutta kiihkeimpänä kaikista kuunteli noita tarinoita Lauri, joka vanhuksen vaiettua vielä värähtävällä äänellä kysyi: