— Salaako ne hyökkäsivät savolaiset silloin viime retkelläkin, jolloin meidän talon väki sinne järville jäi?
Mutta Karmalan ukko oli jo noussut sammalvuoteeltaan ja rupesi konttiaan olalleen kohottamaan lähdön merkiksi. Hän ei näkynyt tahtovan sitä tarinata enää jatkaa, ja synkkäpilviset ja harmajat olivat hänen kasvonsa, kun hän viilekkeitä rinnalleen sitoen vastasi:
— Vaanien tulivat silloinkin. Mutta nyt ei ole tässä enää tarinaan aikaa, meidän on jouduttava matkaa jatkamaan. Korjatkaa eväät ja — taipaleelle!
Mielellään olisivat miehet siinä syönnin päälle vielä hetkisen levänneet, kernaasti olisivat ukon kertomuksiakin kuunnelleet. Mutta ei auttanut, kankein jäsenin siitä täytyi pystyyn kavuta ja taas taakkain alle paneutua; pitkiä ettoneita ei ukko koskaan suonut eräjoukolleen. Tuokion kuluttua tuo pitkä jono olikin taas liikkeellä, uutta laaksoa myöten kiemurtelemassa uudelle kankaalle ja siitä alas suonlaitaan, aina vain kauemmas pohjoiseen. Pian oli leiripaikka tyhjä, tulet sammutetut ja ainoastaan koirat siellä vielä hetkisen jyrsivät niille heitettyjä luita ja lähtivät sitten nekin kiireen vilkkaa oikaisemaan miesten jäljille kostean notkon läpi. Sieltä eräkulkueelle tuontuostakin haukuntaa kuului, kun pystykorvat juostessaan olivat yhyttäneet jäniksen taikka hongan latvassa kyyhöttävän mustan metson, jolle ohimennessään äkäisesti ärähtivät.
Ukko kulki jonon päässä, jossa hänen vanha, taattu paikkansa oli. Mutta kun oli pari kangasta kuljettu ja kahlattu yli keväiseltään vetelän noron, silloin huusi hän luokseen pojanpoikansa, Laurin, joka taempana nuorten miesten joukossa käveli, ja virkkoi tälle verkkaisella, matalalla äänellä:
— Sinä kyselit äsken sitä eräretkeä, jolle isäsi jäi — isäsi, setäsi ja äitisikin. En ole siitä sinulle ennen tarkemmin kertonut, en ole hennonutkaan, nuori olet mielestäni ollut. Enkä ole siitä retkestä paljon muillekaan kertonut, vaikka juuri se retki on näinä vuosina lähtemättä mielessäni asunut ja sydäntäni syönyt. Se kesä on näet mustin muistoni näiltä eräretkiltäni, joita on ollut monta. Nyt olet itse samanlaisella matkalla, olet jo miesten kirjoissa, aika on, että tunnet sinäkin savolaisten oikean sisun.
Ukko käveli hetken ääneti, tarkkasi vanhoja tiemerkkejä ja survoi keihäänvarrellaan suosammalta. Sitä tehdessään vilkaisi hän tuontuostakin pojanpoikaansa, joka leveärintaisena ja rotevana hänen jäljessään astui, vilkaisi hellin ja samalla ylpein mielin. Tästä pojasta oli hän kasvattanut seuralaistaan erämiehenä, hänessä hän toivoi hämäläisten vanhojen sukumuistojen elävän ja elpyvän, tuohon voimakkaaseen vesaan hän tahtoi valaa vanhan tammen mehua, istuttaa miehuutensa avut, rohkeuden ja raudan ja sukunsa perinnäisen koston.
Verkalleen alkoi hän kertoa, aluksi katkonaisesti, joskus pysähtyen muistoissaan, mutta sitten taas pian vilkastuen, kiihtyen, ääntään koventaen, niin että Laurin jäljestä kulkijatkin toistensa kintereille kiirehtivät ukon tarinaa paremmin kuullakseen, vaikka hän luuli yksin pojanpojalleen puhuvansa.
— Siitä on nyt kuudes kesä kulumassa. Meitä oli suurenlainen matkue hämäläisiä sinä vuonna kalajärvillä. Oli kuljettu Nilakkavesille asti, niinkuin tapa oli, milloin olivat yhdessä koko seutukunnan miehet. Karmalastakin oli meitä neljä henkeä. Pariin vuoteen ei ollut savolaisia salolla näkynyt eikä niitä osattu odottaakaan, sillä oli kuultu heidän jo ruvenneen hakemaan itselleen vielä pohjoisempia takamaita. Rauhassa siis riistaa pyydettiin ja vedettiin nuottaa, — ehkäpä liiankin vähän varottiin vainolaisen viekkautta ja omainkin heittiöiden ilkeyttä.
Ukko ikäänkuin töksähti inhottavaan muistoon ja sylkäisi synkästi, ennenkuin jatkoi: