— Venheemme oli rantaan tulossa, sen vauhti hiljeni tiheässä kaislikossa, se pysähtyi liejukkoon. Hyppäsin kaislikkoon, maihin harpatakseni. Mutta jo oli äitisi tuimassa tuskassaan keulasta kapsahtanut minua ennen veteen, hän kahlasi rannalle, juoksi miestään kohti. Isäsi silloin vielä, vaikka horjuikin, yhä hääteli pois savolaista äärestään, mutta juuri kun me kuivalle maalle ehdimme, survasi vihamies keihäänsä haavoitetun rintaan — ja kääntyi samalla pakosalle. Äitisi ehti jo törmälle, häntä vainolainen hurjasti potkaisi ohi karatessaan ja hupeni sitten metsään… Minä tempasin aseen jonkun kaatuneen vierestä ja ryntäsin pakenevain jälkeen. Näin meikäläisten toistenkin verkkovenheiden samassa rantaan saapuvan, koirat kuhisivat jo kupeillani ja miehiä viittasin perästäni rientämään…
Melkein juoksuun oli ukko nyt kertoessaan kiirehtänyt vauhtinsa, joten kuuntelijain oli vaikea häntä seurata ja kuulla hänen ääntään, joka taas rämähti särkyneeltä. Nyt hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin palaten takaisin nykyhetken todellisuuteen, kuivasi hihallaan hiestyneet kasvonsa ja virkahti, kun retkeläiset väsyneinä hänen ympärilleen olivat ehtineet:
— Sitä se oli savolaisten sisu sillä kertaa, sellaiseksi muodostui kahakka kalakotamme kupeella. Kun me miehet metsästä palasimme vainolaista takaa-ajamasta, silloin vasta oikein näimme, minkä jäljen se oli kotarannallemme jättänyt. Kylmänä makasi saunan edessä setäsi ja kaksi muuta Hämeen miestä, joiden ääressä nyt venheistä nousseet naiset itkivät. Isäsi oli vielä hengissä, mutta viimeisiä kertoja hänen puhkaistu rintansa kohosi siinä äitisi sylissä, johon hänen päänsä oli nostettu. Mutta kirveen vartta puristi hänen kouransa vielä niin lujasti, ettei se siitä irtautunutkaan, — miehen mukana asekin kuopattiin.
Laurilla aaltoili rinta saman verran kuin kertoja-ukolla itsellään, ja vaivoin sai hän kootuksi henkeä kysäistäkseen:
— Entä äitini … niinhän olette kertonut, että hän joutui samaan hautaan?
— Niin joutui, huoahti Erä-ukko, lähtiessään taas verkalleen taivalta jatkamaan. — Iltayöstä hänen valituksensa muuttuivat hourailuksi ja aamulla hän oli vainaja. Lieneekö vainolainen häntä niin pahasti potkassut, vai sattuiko tuo kamala näky ja puolison kuolema häneen niin syvälle, ettei hän sitä iskua kestänyt, sitä ei kukaan osannut sanoa. Eipä sitä ollut helppo kestää muidenkaan, — ei! Kaikki kolme sukulaistani, kaksi poikaani ja miniäni, sain peittää yhteiseen hautaan, yksin oli minun erämailta syksyllä palattava Karmalaan, minun, joka iältäni jo silloin parhaiten olisin hautaan joutanut, — ei se ollut helppoa! Mutta kaikkein kaameimmin kaivoi mieltäni sittenkin muisto siitä, kuinka Viljo seinänvierustalla horjuen hääteli tuuraa luotaan, lahdelta apua katsoen, ja vainon mies vain sisukkaana survoi haavoitettua rintaa … ja kuinka minun sitä täytyi katsoa, enkä voinut ehtiä apuun…
Rauhallisemmin, riehahtelematta käveli nyt ukko salotietä eteenpäin. Hän oli melkein kuin väsynyt siitä voimainponnistuksesta, minkä tuon kamalan muiston kertominen oli häneltä vaatinut, hän oli ikäänkuin suorittanut surullisen velvollisuuden ja sen tehtyään talttunut.
Mutta hänen äskeinen kiihkonsa oli nyt vuorostaan tarttunut hänen pojanpoikaansa, jolle hän nuo mustat muistonsa oli puhunut. Nyt hehkuivat Laurin silmät, kuohuen sykki hänen suonensa ja koston muikeat myrkyt velloivat syvältä hänen nuorta mieltään.
— Ukko, sanokaa — niin puhui hän kotvasen kuluttua kuiskaamalla, — sanokaa, tapasitteko vainolaiset vielä, kun heitä metsässä ajoitte takaa?
Hiljaisella äänellä ukkokin vastasi: