— Tapasimmehan osan heistä. Muutamat savolaisistakin olivat ottelussa haavoittuneet ja haavat viivyttivät heidän pakoaan. Pari heistä yritti silloin vastarintaan asettua, mutta…
— Mutta?
— Kosto tapasi heidät jo siinä. Jättipä vanha savolainen siihen poikansa kuolleena mättäälle ja itse pakeni, — niin en olisi minä koskaan tehnyt.
Taas käveltiin hetkinen ääneti. Nuorukaisen vellottua mieltä vaivasi tällä hetkellä ennen kaikkea eräs aavistus, epäilys, jonka perille hän vielä tahtoi päästä. Hän kysyi:
— Ukko, oliko se isä, joka näinikään poikansa hylkäsi, oliko se
Savilahden Tarvainen?
Terävänä kalskahti Erä-ukon lyhyt vastaus:
— Oli.
— Sama, joka isäni kuoliaaksi survaisi?
— Sama.
— Ja se poika, joka metsään kaatui, sekö oli Tarvaisen Hilppa?