— Niin lienee ollut hänen nimensä. Vimmoissani viskasin hänen ruumiinsa muurahaiskekoon, mutta saaliikseni hänen rinnastaan päästin sen soljen, jonka sinulle olen antanut. On kai se sinulla tallessa?
Vähän viivytti nuorukainen vastaustaan:
— Tallessa on.
— Sen annoin sinulle kostosi merkiksi, — nyt sen ymmärrät jo sinäkin, että kostoa on se kipu, joka nämä vuodet on mieltäni jäytänyt. Nyt sen ituja on jo sinunkin rinnassasi. Mutta muista, se viha ei ole yksin sinun, sitä ei ole sinulle ainoastaan isäsi jättänyt, se on suvun, jossa se on perintönä kulkenut polvesta polveen ja joka sen nyt on meille uskonut. Minultakin se viha kerran sinulle periytyy, ja sinun tulee siitä suvulle vastata. — Olet nuori vielä, et ehkä täysin ymmärrä, kuinka raskas se perintö on, jota johtavan suvun täytyy heimonsa puolesta kantaa; siinä kysytään sekä miestä että mieltä. Mutta kerran olet sen kyllä täysin ymmärtävä.
Mutta nuori hämäläinen tunsi tällä kertaa heimonsa yhteisen vihan niin valtaavana ja niin syvällä sydämessään, kuin jos hän, niinkuin ukko, olisi sitä siellä vuosikausia kantanut ja hautonut ja paaduttanut. Hänestä tuntui, kuin olisi hän tällä iltapäivätaipaleella elänyt vuosia vanhemmaksi, kuin olisi hän nyt yhtäkkiä päässyt käsittämään elämänsä suuren tehtävän.
Mutta Laurin niissä mietteissä luoviessa puhui ukko vielä, ikäänkuin noita koston mietteitä yhä säestäen:
— Sen jälkeen en ole savolaisia tavannut. Heidän autiot saunansa me silloin poltimme, mutta senjälkeen ei ole Hämeestä niille järville asti kuljettu. Mutta kerran vielä vainolaisiin yhdytään, joko nyt tai vasta. Ja silloin, Lauri, silloin se isketään syvälle koston keihäs, ja silloin ne samalla lopullisesti suvulle peruutetaan nämä sen takamaat, joita emme saa uhrata, vaadittakoonpa siihen vielä vaikka paljonkin verta ja miesten surmaa.
Näin opetti vaarivanhus pojanpojalleen, heidän samotessa sisämaan aavoja erämaita, lietsoen sitä vihan kipunaa, jonka hän nuoressa mielessä jo syttyneen tiesi.
Mutta tuo kipuna, jonka Erä-ukko näin sytytti kasvattipoikansa mieleen, viritti tulta monen muunkin nuoren miehen rintaan, niiden, jotka olivat ehdättäneet jonon päähän Erä-ukon kertomuksia kuulemaan. He polkivat tunnin tuntinsa perästä aavoja suomaita, jotka kävivät sitä vetisemmiksi, kuta kauemmas pohjoiseen ehdittiin, ja heidän mielessään kävi vähitellen kirkkaaksi tajunta siitä, että he eivät kulkeneetkaan nyt vain pyyntiretkelle, mutta myöskin kostoretkelle. Ja kun miehet vihdoin illan suussa väsyneinä retkahtivat kosteille havuille yönuotion ääreen, silloin tunsi Lauri, jonka silmästä sakeat mietteet karkoittivat unen, käden, joka hänen kouraansa puristi. Hän kohosi ryntäilleen konttinsa päälle, joka hänellä päänalaisenaan oli, katsoi vierustoveriaan: Se oli Tuira, Jämsän erämiesten verevä veitikka, joka hänkin posket pohteissa istualleen nousi ja hiljaa kuiskasi:
— Lauri, me kostamme isäsi! Leimuamaan oli näet ukon taipaletarina saanut Tuiran Vilpunkin herkästi syttyvän sydämen ja hänellä oli tarve jo tuoreeltaan ilmaista se intonsa toverilleen, jonka rinnassa hän tiesi saman tulen palavan. Ja hän lisäsi: