— Tuossa näette sen nuottatalaan jalustan, jonka juurella ennen aina perhepata porisi. Noiden petäjäin alla on hautakumpu, siinä olivat saunat vieressä.
Hartaana, sanan puhumattomana, katseli hämäläinen erämatkue tuota rinnettä, jossa sen omaiset muutamia vuosia sitten olivat kärsineet ja kaatuneet. Sinne olivat silloin saunat pystyyn jääneet, sen jälkeen olivat savolaiset käyneet nekin polttamassa.
Mutta ukko viittasi jo airomiehiä jatkamaan soutuaan ja virkkoi:
— Käymme uudelta saunarannaltamme näitä kumpuja erikseen katsomassa, nyt vain painetaan kiireellä eteenpäin.
Ohi siis soudettiin siitäkin lahdesta. Tuolle vanhalle pyyntirannalle ei näet Erä-ukko enää tahtonut kalamajaa rakentaa, hän tunsi vähän etempänä vielä syvemmän lahden, kulkijain silmiltä vielä kätketymmän, ja sen pohjassa kapean niemen, jota oli helppo maan puoleltakin vartioida. Sen hän oli tienpääkseen valinnut ja sen lehtevään rantaan hän nyt venheet laski.
Törmällä oli tasainen tanner, jossa kasvoi tuuhea pihlaja. Sen viereen ukko venheestä astui ja virkkoi:
— Tässä on pyhä puu, sen alle meidän on hyvä tavaramme nostaa.
— Mutta ei tässä muuten ole paljon sateelta suojaa, virkkoi vähän pisteliäästi Suopellon Leena, katsellen törmällä kasvavaa katajaista ryteikköä. Hän olisi tahtonut pysähtyä lähemmäs vanhoille, valmiille saunoille eikä malttanut nyt olla sitä tyytymättömyyttään ilmipurkamatta.
— Ei, muori kulta, vastasi ukko leikkisästi. — Mutta ne saadaan, saadaan!
Mutta nuori väki oli uuteen majarantaan ihastunut ja joku liuhuparta sieltä jo huudahti: