— Heti nyt pojat rantakalan pyyntiin!
— Hei, verkkoja kastelemaan! intoili toinen, purkaen jo kontistaan talvella kudottuja verkkoja.
Mutta ukko pysähdytti vinhalla kädenliikkeellä heidän ennenaikaisen innostuksensa, urahtaen:
— Ei, pojat, verkkoihin ei saa koskea, pyyntipaikkoihin ei vielä kajota! Näillä rannoilla asuvat vielä vainolaisten vihat, he täällä viimeksi ovat rähjänneet; lehdot ovat lumotut, vedet ovat pilatut. Ensiksi on karkoitettava kateen kirot!
Uteliaana odotti erämiesten nuori väki saadakseen nähdä noita haltijain lepyttäjäisiä. Kotona, rintamaan laidassa, jossa valta jo oli papeilla ja uskovaisilla, ei niitä enää monesti toimitettu. Mutta Erä-ukko ei hätäillyt. Vasta kun konteista pala oli haukattu uudella kalarannalla, rupesi hän antamaan määräyksiään.
Kahden venheen tuli ensi töiksi lähteä soutamaan järven rantoja, toisen
itään, toisen länteen, tutkimaan, oliko vainolaisista vaaraa.
Vanhoille, kokeneille erämiehille, Suopellon Sipille ja Rapalan
Kaapolle, se tehtävä uskottiin, ja heille naiset soutajiksi lähtivät.
— Pelutkaa joka lahden perukka, joka salmi soutakaa! varoitti Erä-ukko, — sillä vasta silloin tiedetään, voidaanko täällä rauhassa pyytämään ruveta.
Mutta nuorten miesten tuli lähteä pienissä parvissa jousineen ja koirineen metsään, katselemaan Mielikin maita, ja joka ryhmään lähti mukaan vanhempi metsänkävijä, joka tunsi pyyntimiehen luvut ja tiesi, miten riistan oikullinen haltija on suositeltava.
— Eri kulmilta te metsä kiertäkää, Olkkola ja Voipala ja Raskula ja Pohjola ja Koskipää. Ja muistakaa, Tapiota ei taivuteta kovalla äänellä, vaan sievällä kululla, kauniisti pyytäen…
Mutta Erä-ukko itse jäi Pilvenperän, taitavan kalamiehen, kanssa uudelle valkamalle puhdistamaan pyydyksiä ja pyyntivesiä, niinkuin vaati erämiesten peritty tapa.