Kaikki läksivät iloiten tehtäviinsä ja reippaana sieppasi Laurikin luupäisen jousensa metsämiehiin yhtyäkseen. Mutta hänet isoisä pysähdytti, virkkaen:
— Sinä jää tähän, jonkun ne täytyy pyyntiluvutkin oppia, kun me vanhat edestä kaadumme.
Ja kohta seisoi pihlajan juurella ainoastaan kaksi vanhusta ja liuhupartainen nuorukainen, joka loi kateellisia katseita metsään painuvain pyyntimiesten jälkeen. Mutta pitkään ei Karmalan ukko vitkastellut käydessään käsiksi pyhiin tehtäviinsä. Nuotan hän nurmelle oikaisi, verkot viritti vesileppiin, rysät rannalle sovitti ja itse souti hän mutkan lahdelle, jonne heitti puisen kalankuvan, — niin hän Veteistä lepytteli ja sulatteli vihan kiroja, ankaralla äänellä hokien:
Lähde nyt hiisi hiihtämähän,
Painainen pakenemahan,
Veden lempo lentämähän…
Lauri katseli kummissaan ukkojen temppuja, katseli tarkoin, näkisikö todella pahasuisen Ikiturson taikojen pakosta nousevan vedestä ja lentämään lähtevän. Mutta Vesihiiden manattuaan pitkällä loitsulla vastaisilta apajoiltaan sulattivat vaarit sanansa lempeämmiksi ja kauniisti pyyteli Pilvenperä:
Ve'en Ahti ruohorinta,
Satahauan hallitsija,
Anna meille antimesi,
Vetisen pihan väkeä…
— Kuunteletko tarkasti, kysyi Erä-ukko rantaan soutaessaan Laurilta, jonka silmästä hän ehkä luki epäilyksen itua. — Loitsuun täytyy antautua ehyeltään, vasta silloin se tehoo.
Mutta kun pyydyksiä käytiin puhdistamaan, niin jo tarvittiin Laurinkin apua. Vaari löysi pian katajikosta mitä haki, — muurahaispesän, ja sen läpi pyydykset lapettiin kuin vedestä, karistettiin sitten puhtaiksi ja haudottiin hetkinen vielä nuotion savussa. Se oli hidasta työtä, mutta kun se oli tehty ja viisikanta viilletty nuotan uuteen perälautaan, silloin olivatkin verkot valmiit kasteltaviksi lepytetyissä vesissä, silloin käytiin hakemaan kevätkalaa. Saunalahdelle verkot laskettiin, eikä raskasta nuottaa ollut kolmen miehen helppo saada veteen potketuksi eikä sieltä nostetuksi, mutta tulihan kuitenkin se yksi apaja vedetyksi, satalauta kastelluksi. Illan suussa jo verkotkin koettiin, ja jo oli Laurinkin into herännyt. Sillä antava oli veden haltija, runsas rantakala kannettiin törmälle patoihin pantavaksi, juhla-ateriaksi erämiehille, joita jo kohta odotettiin retkiltään palaaviksi. Iltaan oli näet jo ehditty, päivän pyörä läheni lahden läntistä, korkeavaaraista rinnettä ja lehdon linnut lopettelivat viserryksiään yöoksilleen hankkiutuen.
Aimo tuli loimusi kalapatain alla, joihin ukot vielä varistivat pihapihlajasta muutamia lehtiä, ja tyytyväisinä vanhat arpojat niiden ääressä lepäilivät, varmassa uskossa, että he nyt tehokkailla taioillaan olivat hankkineet eräjoukolleen hyvän pyyntionnen.
Jo palasivat metsämiehet retkiltään ja pian venheetkin rantaan laskivat. Ja hyviä viestejä ne toivat tullessaan. Ei näkynyt savua kaukaisillakaan rannoilla, ei ollut venheen keula mistään taittanut kaislikoita, ei missään näkynyt verestä nuotionpohjaa eikä ruotokasaa. Viljalti saalista olivat taas metsämiehet tavanneet, suopeaksi oli keksitty metsän hippa, havuhattu. He toivat jo tullessaan koppeloita ja teiriä ensi päiväin eväiksi ja tiesivät jo salot, missä asui peura, ja savikkorannat, joissa pesi majava.