Keitto nostettiin tulelta, nälkäisinä kertyivät miehet sen ympärille. Mutta ensiksi ammensi kuitenkin Erä-ukko rasvaista rokkaa kauhallisen pieneen tuohiseen, jonka hän rannasta työnsi veden varaan kellumaan. Ja eräjoukon katsellessa, kuinka siellä aalto keinutti haurasta astiaa, luki vanhus vielä viimeisen lukunsa:
Veden kultainen kuningas,
Veden ukko, vaahtoparta,
Tule, syö kevätkaloa…
Nyt oli haltija lepytetty, vihan luotteet olivat lumotut, ja hilpeästi virkahti johtaja, itse lusikan vyöltään sivaltaen:
— Nyt miehet mekin syömään kevätkaloja! Huomenna saunoja salvamaan!
Melkein juhlallisen hartaasti se järven ensi saalis nautittiin, niinkuin kirkossa pyhä leipä, — tämäpä olikin kalamiesten sakramentti. Harvakseen puhuttiin, hiljaa puhuttiin siitä, mihin ensi katiskat oli rakennettava ja mistä löytyvät lähimmät apajat. Rauhallisesti istuttiin vielä illallisen jälkeenkin hetkinen rantapenkereellä, vaikka päivä jo oli painunut läntisten vuorten taa. Lämmin oli poutapäivän ilta, leppoisan vihannat olivat rannat, rauhaa tuntui henkivän luonto, eikä eränkävijäin mieleen tällä hetkellä johtunut, että näillä samoilla rannoilla niin usein olivat riehuneet vihan kirot ja veriset kiistat. Jos olivat ennen riehuneetkin, nyt oli ainakin näille rannoille loihdittu lempeä haltija, suopeus ja onni!
Niin heistä tuntui. Mutta siinä istuessaan he näkivät, kuinka korvesta päin lahden suulle yhtäkkiä liiteli mustasiipinen kokko, joka hetkisen ilmassa yhdessä kohden siipiään lepatti ja sitten vasamana iski alas tyynipintaisen järven rantaan, niin että vesi laajalti porskui. Mahtoi iskeä ruohokossa lepäävää haukea, päättelivät rannalta katsojat. Mutta eipä se nousekaan sieltä heti … taisi olla ukkohauki, jonka selkään se kyntensä upotti. Niinpä oli… Siellä riehui vedessä tuima taistelu, kokko koetti kohota siipiensä varaan, iski nokallaan, ja pieksi vettä niin, että höyhenet pölähtivät laajalle sen kupeilta. Vesi porisi, kun sitä hauki pyrstöllään takoi, pyrkien syvemmälle, vetääkseen sinne iskijänsäkin…
Vihdoin kokko verkalleen kohosi vesirajasta ja liiteli läheistä vuorenrinnettä kohden, kohosi sinne ilman saalista, kynsiään räpytellen ja vaivalloisesti siipiään lekuttaen, ja katosi yöharmaan vaaran taa.
V. ERÄMAAN TAISTELU.
Rivi rivin viereen kertyi saunarannan kalamiehille kapahaukia, jotka kuivuivat korkealle pystytetyissä riu'uissa päivänpaisteisella törmällä. Kiihtelyksen toisensa päälle kasasivat liikkuvat metsämiehet nahkoja — kärpän, näädän, majavan, ilveksen ja oravan nahkoja — piiloaittaansa korven laitaan. Tehonneet olivat ukkojen loitsut, riistaa riitti sekä järvessä että salolla, vihamiestä ei kuulunut kiistelemään hämäläisiltä heidän pyyntimaitaan eikä hätyyttämään heitä heidän uusilla saunoillaan.
Siksi olikin mieli reipas ja rohkea pyytäjillä. Aluksi oli kyllä hämäläismatkue varoskellen erissä kulkenut, joukossa oli järvelläkin soudettu ja vartijoita oli pidetty öisin mäellä. Mutta nyt sydänkesän mentyä käytiin jo yksin ja kaksin kaukaisillakin katiskoilla ja noustiin maihin oudoissakin salmissa, — eipä ollut vainolaista kuulunut eikä enää sinä suvena paljon odotettavissakaan.