Mutta tuon uupumuksen keskellä vilkastui kuitenkin vähitellen perässä istuvan Laurin katse. Hän oli jo kauan tähystänyt erästä kallionkielekettä, jonka sivulta siinti lahti ja joka sen vuoksi selvemmin tarttui erämiehen terävään silmään. Pitkään aikaan hän ei puhunut mitään, mutta ei myöskään silmäänsä toisaalle kääntänyt. Vihdoin hän Vilpulle virkkoi:
— Katsopas tuota kalliota, tuota lehdon laidassa olevaa töyrästä, on kuin siinä joku elävä liikkuisi.
Tuira pyörähti katsomaan.
— En näe mitään. — Mutta miten olikaan, sinne takertui hänenkin katseensa. Kädellään varjosti silmiään hänkin, souti taas kappaleen, katsoi, vilkastui:
— Mutta on todella siellä jotakin elämää. Olisiko peura, joka hioo sarventynkiään näreen kylkeen, vai liikkuisiko täälläpäin peurain isäntä, lappalainen? Vai olisiko se vain koivu, jota rantatuuli heiluttaa.
Kului pitkä hetki.
— Ei se ole koivu, virkkoi Lauri, — soudetaanko lähemmäs katsomaan?
Nuorukaiset katsahtivat äkkiä toisiaan ja ymmärsivät heti toistensa ajatukset. Jos siellä ihmisiä liikkuu, niin tuskinpa ne ovat muita kuin savolaisia, ja silloin heidän ei ole sinnepäin soudettava itseään ilmaisemaan, — sehän on erämiesten ensimmäinen sääntö. Mutta sittenkin, — uteliaisuus ja seikkailuhalu oli jo ehtinyt herätä nuorissa mielissä, ja se kävi niissä heti ylivoimaiseksi — se on tutkittava tuo liikkuja, selko on asiasta otettava! Niin he sen kysymyksen ratkaisivat.
— Olkoonpa lappalainen tai viholainen, vaikka olisi vesihiisi, soudetaan kohti! — niin virkkoi Vilppu jo voitettuna.
— Anna huhkia siis!