Hetkisen kohisi vesi keulan edessä, väleen lyheni välimatka rantaan. Ja taas pysähtyivät nuorukaiset katsomaan: Ei se ollut vesihiisi, ei löntystävä lappalainenkaan, muu olento siellä rantalehdossa liikkui, väliin peittyen vesojen varjoon, väliin taas ilmestyen päivänpaisteiselle törmälle.
— Se on nainen, — kas, kassa jo näkyy, virkahti Lauri vilkkaasti.
— Vierasta väkeä on siis täällä, — nyt kiireesti eräjoukkoa varoittamaan!
Tämä oli toki Tuirankin ensimmäinen ajatus, vaikka hän kyllä olikin lietomielinen hetken lapsi. Mutta kumma kyllä meloi Lauri pysähtymättä, arkailematta, edelleen ja taas rupesi Vilppukin soutamaan, pyörähtäen kuitenkin alinomaa katsomaan tuota utuista ilmiötä.
Se oli nainen, sinihelmainen, keltatukkainen, selvään sen jo näki, ja pian oli hänkin venheen keksinyt. Hän seisahtui työstään jyrkälle törmälle ja katseli liikahtamatta selälle. Tuiraa vieläkin epäilytti mennä kovin lähelle tuota rantaa, jossa nyt siis oli arveluttava asutus, ja hän nosti aironsa vedestä; mutta Lauri yhä huopasi rannemmas, toverin ymmärtämättä, mikä outo yty hänet oli vallannut. Eipä tiennyt Tuira, että Lauri jo kaukaa oli ollut erottavinaan vartalon ja liikkeet, jotka hän entuudestaan tunsi, ja että hän noin arvelematta huopasi siksi, että hän tahtoi varmasti nähdä, oliko rannalta katselija todella se, joksi se hänen silmäänsä kaukaa kuvastui, vai oliko tämä hänen oman mielikuvituksensa kepposia.
Se se oli, — Savilahden impi. Silmiä varjostavan käden alta tunsi Lauri jo varmasti nuo ruskahtavat, pehmeät lapsenkasvot, joita reunusti ohrankeltainen hius. Eikä hän aprikoinut, miten tyttö oli tänne ilmestynyt, ei ajatellut, ettei se tietysti yksin ollut tällä autiolla rannalla, yhä vain lähemmäs hän huopaili. Mutta jo virkahti Tuira:
— Älä melo, — mertaan joudutaan!
— Maltahan, ei ole vielä vaaraa, — tunnen tuon tytön, vastasi Lauri verkalleen.
— Tunnet! — velhonnut lienee sinut veden neito!
— Ei ole veden väkeä, Savilahdesta hän on kotoisin.